Esikoisteos

Kuoleman lämmin syleily

Tappava masennus

Tekijänoikeudet omistaa Nico Ojala

Meillä kaikilla on tarina kerrottavana ja tämä on minun tarinani.

24. helmikuuta 2015

Ilta oli muuttumassa yöksi odotellessani lääkäriä Turun psykiatrian päivystysosastolla, seuranani minulla oli vain tuo osaston nakuttava ajan-näyttäjä, jonka valkoista taustaa vasten olevat mustat viisarit elämääni lyhensivät minuutti minuutilta.

Kellosta lähtevä suunnaton pauke kaikui tämän puhtaan valkoisen huoneen kivisistä seinistä iskeäkseen tahtia pääkivulleni, joka minua oli jo usean kuukauden vaivannut.

Vain ajoittain kuuluva hoitajien puheensorina katkaisi tuon korvissani soivan yhden nuotin sävelmän.

Tapahtumat joiden takia täällä nyt ahdistuksesta rinta auki revittynä ja itkua pidätellen istun. Ne syyt juontavat aina toukokuuhun 2014.

31.toukokuuta 2014.

Tuo useille onnellinen päivämäärä koitui minun kohtalokseni, jotkin onnelliset sovittelivat valkolakkia päähänsä ja miettivät tulevaisuuttaan. Itse olin jäänyt työntekiäni kanssa yritykseni työmaalle viimeistelemään pystyttämäämme hirsitalon huopakattoa. Tuo kyseinen lauantaipäivä oli todella kuuma, lämpöä taisi olla lähes 30 astetta ja iltapäiväksi oli luvattu paikallisia ukkoskuuroja, joten yritimme saada katon vedenpitäväksi, kunnes lähtisimme viikonlopun viettoon.

Työt etenivät joutuisasti ja olimme aikeissa lähteä syömään paikalliselle huoltoasemalle jossa seisovapöytä notkui työmiehelle sopivia herkkuja aina ryynimakkarasta paistettuihin perunoihin, toki salaattiakin oli tarjolla, mutta minun ruokalautaselle ne eivät kuluneiden viikkojen aikana päässeet.

Ruokatauon kynnyksellä kohtalo puuttui peliin, sääennusteet menivät uusiksi. Taivas repesi suoraan yläpuolellamme ja kuin tyhjästä tullut tuuli alkoi piiskaamaan vettä kasvoillemme. Pyysin työntekijää hakemaan pihassa olevasta varastosta ison pressun jolla saisin katon harjan suojattua sateelta.

Itse menin tikkaiden yläpäähän ottamaan vastaan tuota nätisti laskostettua vihreää nyyttiä kantaakseni sen katon harjalle ja juuri kun sain pressun laskettua käsistäni, sai tuuli otteen siitä. Vaistomaisesti astuin jalallani jo karkuteillä olevan pressun kulmaan jonka sade oli muuttunut liukkaammaksi kuin jää, sillä seurauksella että horjahdin katon toiselle puolelle jossa oli tuossa vaiheessa pelkkä aluskate.

Ennen kuin ehdin edes tajuta mitä tapahtui, olin jo kovaa vauhtia liukumassa kohti räystään reunaa ja edessä olisi yli neljän metrin pudotus. Yritin hidastaa alati kiihtyvää vauhtia erittäin huonolla menestyksellä, juuri ennen vapaapudotusta ehdin katsoa mitä alhaalla olisi vastassa. Muistan hyvin että oikealla puolella oli kivikasa ja vasemmalla epämääräinen lautakasa ja ajattelin että jos niiden väliin yritän tähdätä. Sitten meni filmi poikki ja alkoi pitkä hiljaisuus, seuraava muistikuva on kun avasin silmäni oli työkaverini jo ambulanssia soittamassa.

Olin kuin olinkin onnistunut tippumaan näiden kahden kasan väliin, mutta olin ilmeisesti tippunut vasemmalle kyljelle, koska olkapääni oli oudossa asennossa. Ambulanssin saavuttua paikalle ryhtyi ensihoitajat tutkimaan minua tarkemmin ja samalla selvisi että kylkiluuni oli myös murtunut sekä yläleukaluussani oli murtuma, koska olin lyönyt hampaat yhteen tiputuksen voimasta.

Tästä hetkestä alkoi se alamäki joka ei ole vieläkään pysähtynyt.

Ambulanssin ensihoitajat veivät minut ensiapuun, jossa lääkäri oli jo vastassa ja oli ilmeisesti jollain tasolla tietoinen tapahtumasta.

Tämä lääkäri sanoi jo ennen tutkimuksia, että ihmeen vähällä selvisit niinkin suurenergisestä tiputuksesta, taisi olla onnea matkassa, en tiedä oliko sanat tarkoitettu lohdutukseksi vai oliko hänellä jo jotain tietoa, no mutta hän sai minut ainakin hetkeksi huokaisemaan helpotuksesta.

Minut siirrettiin siinä ensiavun aulassa toiseen sänkyyn, ajattelin että taas se perk... nostaminen oli edessä, toivottavasti tällä kertaa se olisi helpompi. Ja kaikkea muuta, huusin ihan yhtä lujaa kuin edellisellä kerrallakin vaikka tällä kertaa nostajia oli ainakin tuplasti enemmän.

Siitä selvittyäni minut siirrettiin johonkin huoneeseen jossa oli liuta myös muita potilaita ja meteli sen mukaista, tässä vaiheessa minulle oli tiputettu ainakin kaksi pussillista keittosuolaa ja tarve vessaan oli jo kova.

Hetken mietittyäni miten selviäisin tuon vajaan kymmenen metrin matkan ovelle jossa tämä helpottava kuva oli, juuri kun sain mietittyä reitin, niin ilmeisesti osaston hoitaja tuli ja sanoi että nyt pitää mennä kuville, en ehtinyt kissaa sanomaan, kun sänkyni jo lähti liikkeelle, joka ikinen töyssy ja kolahdus tekivät kipeetä ja ennen kaikkea pidätyskykyni oli koetuksella vielä kovemmin tässä epätasaisessa maastossa, mietinkin että kuka ihmeen työnjohtaja on voinut edes hyväksyä tälläistä työnjälkeä.

Sitten saavuttiin kuvaushuoneeseen, jossa odottelikin jo muutama hoitaja valmiina, nyt sain sanottua, että olisiko mitenkään mahdollista jos saisin käydä vessassa, kun tuntuu että räjähdän tähän paikkaan juuri.

ETTE saa nousta sängystä, kuului ääni ihan toiselta suunnalta johon kysymykseni esitin.

Siirrämme teidät tuohon kuvauspöydälle, onko teillä kipuja jossain? Mikä ihmeen kysymys se oli, olinhan juuri tippunut katolta ja sitä paitsi rakkoni on räjähtämäisillään, ennen kuin ehdin vastaamaan kuulin hoitajan laskevan yksi, kaksi, kirosin mielessäni, kolme, perke... ääni täytti huoneen, mähän kuolen ennen kuin pääsen takaisin omaan sänkyyni jos nämä vielä kovin monta kertaa minua meinaavat siirtää.

Kuka ihme on keksinyt näin tyhmän systeemin että potilasta siirretään sängysta toiseen aina kun hänet viedään eri huoneeseen, vai onko sänkyjen määrä jotenkin rajattu? Onko ensiavulla viisi sänkyä ja jossain muualla osastolla vaikka kolme sänkyä ja näitä ei voi mitenkään vaihtaa keskenään siten että potilas viedään sängyllä ja hoitaja ottaa tyhjän sängyn tilalle?

No mutta, TT kone laitettiin päälle ja kuvaus oli ohi alle minuutissa, sitten taas kuului nuo pelottavat sanat, yksi, kaksi, kolme. Olen pahoillani hoitajien puolesta jos he saivat pääkipua siitä valtavasta metelistä. Sitten joku hoitajista sanoi että nyt on trauma TT kuvaus tehty ja vastaus tulee sinne osastolle.

Ja niin taas lähdettiin liikkeelle, yli näiden kynnysten ja mitä lie valuvikoja siinä matkalla olikaan, saavuimme lähtöpisteeseen ja hoitaja sanoi että lääkäri tulee kohta, tässä kohtaa mietin että heti kun hoitaja poistuu livahdan salaa tuonne helpottavan oven taakse.

Sitten koitti se hetki, hoitaja poistui ja aloin kammeta itseäni ylös siitä sängystä, voisin kuvitella että ihminen joka on juonut puoli vuotta putkeen ja sen jälkeisessä darrassa yrittää päästä raahautumaan lähimpään siwaan, tuntee varmaan saman tyylistä ja heikkoa oloa. Nuo vajaat kymmenen metriä olivat todella pitkät ja vaivalloiset, jokaisella vaivalloisella askeleella tuntui että aika ei riitä ja lääkäri tulee kohta ja komentaa takaisin sänkyyn, sain tarrattua ovenkahvaan ja avattua oven, siinä tuo jumalainen posliininen esine komeili, tiesin selvinneeni.

Pitkän ja vaivalloisen toimenpiteen jälkeen minulla oli taas edessä tuo sama matka, päästä raahautumaan sänkyyni takaisin ennen kuin lääkäri tulisi.

Ehdin hetken jo makaamaan sängyssä jonkin verran helpottuneena, kun tuo valkotakkinen lääkäri saapui hoitajan kanssa sänkyni laidalle, ammattikuntaan kuuluen hän tutkiskeli papereita ja aina välillä katsoi minua, kunnes sanoi, olet todalla onnekas, sinulla on vain murtunut vasen lapaluu, vasen kylkiluu ja leukaluu.

“Olemme miettineet että voisit jo tänään kotiutua, mutta keskustelen vielä asiasta toisen lääkärin kanssa”

Kysyin tältä lääkäriltä ennen kuin hän ehti hävitä paikalta, että saisinko käydä pihalla

"ottamassa happea"

pitkän muminan ja miettimisen jälkeen sain luvan käydä, mutta tulet sitten heti takaisin.

Onnekseni taskussani oli avaamaton kessuaski, mutta tulentekovälineet olivat kyllä entiset, sain kanssapotilaalta joka istui pihalla pyydettyä tulta, muutaman imun jälkeen tuntui kuin savukkeessa olisi ollut jotan muutakin kuin laillista ainetta.

Palattuani osastolle siellä tämä lääkäri jo odottelikin ja sanoi, että olemme päättäneet tarkkailla sinua nyt kuitenkin yön yli toisella osastolla.

Kello taisi olla jo lähempänä iltapäivä viittä, kun siirryin tarkkailuosastolle, jossa oli minun lisäkseni vain yksi potilas, laitoshoitaja toi minulle aterian ja kupin kahvia. Ilta kului aika joutusaan televisiota katsellessa ja välillä pihalla käyden.

Sunnuntai 1.6.2014

Kello taisi olla lähes seitsemän aamulla, kun hoitaja tuli herättelemään ja mittaamaan verenpainettani samalla kertoen että aamupalan jälkeen voisin lähteä kotiin, kysyin mahdollista kyytiä, koska kotiin oli kuitenkin lähes kaksisataa kilometriä, hoitaja sanoi että selvittää asiaa ja tulee aamupalan jälkeen vielä keskustelemaan.

Aamupala saapuikin pian hoitajan mentyä, puuroa, leipä, mehu ja kuppi kahvia. Nämä syötyäni hoitaja jo ilmestyikin paikalle ja sanoi että taksi on soitettu ja se saapuu tuohon pääoven eteen hetken päästä, onneksi pihalla oli lämmin päivä koska minulla oli vain t-paita ja vielä vähän märät työhousut. sain nipun papereita ja sairaslomalapun, jossa loman pituudeksi oli määrätty kaksi kuukautta, yrittäjänä toki mietin että onko tuo nyt tarpeen, kun tunnen oloni jo paljon paremmaksi.

Kiitin hyvästä palvelusta ja lähdin matkaan jonkin verran kosteissa ja yltäpäätä likaisissa vaatteissa, toivoin että taksikuski on ymmärtäväinen eikä käske minua riisumaan vaatteita ennen kuin istuisin hänen uudehkoon autoonsa, onneksi näin ei käynyt, pysähdyimme tankkaamaan matkalla ja tarjouduin maksamaan tälle ystävälliselle kuskille pullan ja kahvit.

Kotiin saavuttuani aloin miettimään miten järjestän työasiat siten, että voin edes hetken olla sairaslomalla.

Onneksi sain ja aloin parantelemaan itseäni vaimon ja lasten avustuksella joka oli aika-ajoin erittäin haasteellista. Jo pelkkä tunne että tytär yksinään tai jopa molemmat samaan aikaan lähestyvät minua, sai minut pakenemaan paikalta, koska eihän he tienneet, että murtunut kylkiluu ja lapaluu ei tunnu kivalta heidän allaan.

Aika kului ja murtumat alkoivat paranemaan enkä enään tarvinnut kantosidettä, samaan aikaan aloin kokeilla miltä autolla ajo tuntuu näiden vammojen jälkeen.

Tunsin oloni onnekkaaksi, koska tapaturmassa olisi voinut käydä paljon pahemmin, kumpa olisin tiennyt mitä tuleman pitää.

Taparman ja sairasloman johdosta en enään itse päässyt yritykseni työmaille, vaan joudun kotoa käsin hoitamaan työnjohdollisia tehtäviä, johti se työntekijöiden väärinkäytöksiin ja vallitsevan tilanteen hyväksikäyttöön. Koko sairaslomani aikana yksikään työmaa ei valmistunut eikä sitä myötä yrityksen laskutus toteutunut suunnitelmien mukaan, joten yrityksen tulot olivat puhtaat nolla euroa. Samaan aikaan palkkakustannukset olivat toistakymmentä tuhatta, sekä muut kiinteät kustannukset jotka erääntyivät maksettavaksi.

Tämä vääristymä johtisi yritykseni kassan tyhjentymiseen ja lopulta yrityksen konkurssiin. Myös sairaslomani aikana tehdyt räikeät rakennusvirheet jäivät maksettavakseni, vaikka yritin saada työntekijöitä vastuuseen kiistattomasta huolimattomuudesta, selvisi minulle hyvin pian rakennusliiton toimesta että työntekijöillä ei ole vastuuta jos työnjohtaja ei ole ollut työpaikalla tarkistamassa työnlaatua.

16. elokuuta 2014. Uusikaupunki

Yritin vielä pelastaa sen mikä pelastettavissa on ja lähdin työmaalle Uuteenkaupunkiin työntekijäni kanssa. Työmaa sijaitsi noin 20 minuutin merimatkan päässä satamasta.

Kaikki oli hyvin ja kumpikaan meistä ei sairastunut merisairauteen vaikka aallokko oli ajoittain melkoisen korkeaa niinkin pienelle veneelle jolla tämän matkan teimme.

Saavuttuamme tälle kyseiselle saarelle jossa työmaa sijaitsi, purimme veneestä ruoka- ja muut tarvikkeet jotka olimme mukaamme ottaneet, työkalut ja rakennusmateriaalit oli tuotu saareen jo viikkoa aikaisemmin paikallisen omistamalla proomulla, joten meidän kantamukset olivat hyvinkin kevyet siihen nähden.

Työn tilaaja oli antanut käyttöömme vanhan traktorin johon oli kytkettynä pienehkö peräkärry, minä kuskina ja työntekijäni kärryssä lähdimme taittamaan kapeaa ja mutkittelevaa tietä, sivustakatsoja olisi voinut saada hyvinkin maalaisromanttisen vaikutelman tästä meidän karavaanista, mutta voin vannoa, että se oli kaikkea muuta. Pienikin kivi tai tiellä mutkitteleva puunjuuri teki ajosta erittäin hankalaa, viimeistään tässä kohtaa jos jompi kumpi meistä olisi ollut herkkä sairastumaan merisairauteen, niin tällä kuivanmaan matkalla se olisi varmasti tapahtunut, hytkytys ja keinuminen oli jotain aivan uskomatonta.

Viimein saavuimme aukean reunaan ja samalla työmaamme läheisyyteen, myös tien kunto parani. Olin sopinut työn tilaajan kanssa että käytämme yöpymiseen vanhaa torppaa, jossa oli sähkö, mutta ei juoksevaa vettä, kuten ei koko saaressakaan.

Varsinaisen asuinrakennuksen jota siis korjasimme, tämän pihapiiristä löytyi kaivo ja puuweecee, mutta onneksi olimme tottuneet tämän tapaisiin työkohteisiin.

Purimme ruokatarvikkeet sekä muut tarvikkeet torppaan, laitoimme kahvin tippumaan ja lähdimme kävelemään asuinrakennusta kohti tarkistaaksemme missä mallissa työ on ja mistä jatkaisimme.Kierrettyäni taloa, minulle tuli aivan omituinen tunne. Tämä tunne joka tuntui päässä oli jotain aivan uutta ja ennenkokematonta, se ei ollut kipua tai särkyä vaan aivan niin kuin aivot olisivat pysähtyneet ja samalla kuin ne olisivat käyneet ylikierroksilla, omituinen lämmön tunne valtasi koko pään.Pelästyin hieman ja lähdin kävelemään kohti torppaa ja samalla tämä päässä tuntuva omituinen tunne hävisi yhtä nopeaan kuin alkoikin.

Saavuttuani torpalle oli kahvi jo valmiina ja istahdin pöydän ääreen kupposen kanssa ja leikkasin muutaman siivun pullapitkosta jonka olimme tuoneet mukanamme, työntekijäni tuli hetken minun perästäni ja ihmetteli mihin olin hävinnyt, asiasta sen enempää keskustelematta joimme kahvia ja suunnittelimme työvaiheita joita tekisimme vielä samana päivänä, ennen kuin ilta hämärtyisi ja näkyvyys sitä kautta estäisi työnteon.

Loppupäivä sujui hyvin ja tätä omituista tunnetta ei enään tullut ja olin jo unohtanut koko asian.

17. elokuuta 2014

Yö meni hyvin, toki sänkyni millä nukuin oli todella vanha hetekka, vanhuuttaan jo väsähtänyt ja ääneltään hyvinkin kitisevä. Päivästä oli tulossa poutainen ja lämmin, taivaalla ei ollut yhtään pilveä ja auringonvalo kajasti torppaa suojaavan metsän lomasta, tapani mukaan polttelin pihalla aamukessun ja kuuntelin sitä uskomatonta hiljaisuutta, edes mantereella olevien tehtaiden äänet eivät kantautuneet näin kauas saaristoon. Aamukahvit ja pienen aamupalan syötyämme aloimme valmistautumaan tulevaan työpäivään,

Työntekijäni lähti ennen minua valmistelemaan työmaata samalla kun minä tein vielä joitain hallinnollisia töitä tabletillani, lopuksi minunkin täytyi lähteä tekemään tuottavaa työtä ja hetken käveltyäni asuinrakennukselle polkua pitkin, oli kuin näkymätön seinä olisi pystytetty minulle esteeksi polulle johon törmäsin, taas tuo omituinen tunne päässä, tällä kertaa pelästyin huomattavasti enemmän kuin edellisenä päivänä.

Päätin lähteä takaisin torppaan rauhoittelemaan itseäni kahvikupin ja kessun parissa, hetken voimiani keräten lähdin uudelleen kävelemään mutkittelevaa polkua pitkin asuinrakennukselle. Edelleen tuo omituinen tunne päässä, kylläkin vähän lievempänä, pääsin perille, sen enempää selittelemättä aloimme työntouhuun.

Päivä vaihtui illaksi ja työpäivämme oli lopussa, laitoimme työkalut ja koneet asuinrakennuksen sisälle suojaan, suojaan kosteudelta tai mahdolliselta sateelta, varkaita tähän saareen tuskin edes löytää joten niistä ei ollut huolta ollenkaan. Iltaa kohti mentäessä, päässäni oli edelleen tuo lämmön ja jonkun ihmeellisen puristavan, kiristävänoloinen tunne, en vielä tässäkään vaiheessa puhunut siitä työntekijäni kanssa, vaan uskoin sen olevan ohimenevää.

18. elokuuta 2014

En tiedä kumman meistä pitäisi narista ja valittaa enemmän, minun vai hetekan, aivan hirvittävä olo päässä, kahvi tai kessu ei auta, jotain on siis pielessä, mutta mitä? Nyt minun oli pakko sanoa jo työntekijälleni etten voi oikein hyvin, lepäilen vielä hetken ja tulen sitten työmaalle.

Työntekijäni lähti reippaana ja minä jäin torppaan oloni kanssa, mitä minulle tapahtuu? Mikä tämä tunne on? Ajatus alkoi pätkimään, ajantaju alkoi hämärtymään. Yritin useaan kertaan mennä työmaalle, mutta turhaan. En kertakaikkiaan enään päässyt sinne.

Tässä kohtaa minut valtasi pelko ja tunne että nyt on päästävä pois täältä vielä omin avuin. Pakkasin jo torpassa tavarat valmiiksi ennen kuin edes olin puhunut työntekijälle tilanteesta, keräsin voimia ja raahasin itseni väkisin työmaalle. Tässä kohtaa jo työntekijäni huomasi että nyt ei ole kaikki kunnossa, sain sanottua että nyt lähdetään, pakataan kaikki työkalut ja varusteet ja mennään.

Nostan hattua todella korkealle tälle minun työntekijälleni, hän ei missään kohtaa kysynyt tai kyseenalaistanut päätöstäni vaan pakkasi tavarat ja työkalut traktorin lavalle ja siisti vielä työmaan minun harhaillessani ympäriinsä.

Soitin vaimolleni, että tulemme pois täältä, nyt ei ole kaikki kunnossa. Sovimme että tulemme vierasvenesatamaan ja odottelemme siellä.

Ajoimme traktorin rantaan jossa veneemme oli, kaikki varusteet ja työkalut jotka aiemmin oli proomulla tuotu tänne saareen lastasimme nyt tähän pieneen veneeseen.

Onneksemme aallokko ei ollut kovin korkea, veneemme ui nimittäin todella syvällä jo välillä vettä hörpäten. Huomasin kyllä työntekijäni pelon, mutta en osannut sanoa tai rohkaista mitenkään häntä. Merimatka oli todella pitkä ja vaivalloinen, mutta pääsimme kuin ihmeen kaupalla satamaan saakka, vaikka lähtiessä en sitä uskonut itsekkään.

Vierasvenesataman parkkipaikalla oli työautoni ja lastasimme tarvikkeet ja työkalut siihen, sanoin työntekijälleni, että vaimoni on tulossa hakemaan minua, joten hän voi lähteä työautollani kotiin, tulisin sen hakemaan sitten myöhemmin tällä viikolla.

Nämä kokemukset johtivat siihen, että soitin seuraavana päivänä asianajajalleni ja kerroin yrityksen ajautuneet maksuvarattomaksi. Tämä oli todella kova kolaus itsetunnolleni, olinhan itse synnyttänyt tämän yrityksen ilman velkarahaa ja tehnyt lukemattomia työtunteja tilauskannan luomiseksi.

Tästä alkoi pitkä sysky joka kävi aina vain raskaammaksi sitä mukaa, kun illat pidentyivät. Yritykselle oli valittu pesänhoitaja jolle jouduin pitkin syksyä lähettelemään yrityksen tiliotteita, palkkakuitteja ja tilinpäätöksiä.

Kaiken tämän lisäksi päättivät entiset työntekiät hakea korvauksia laittomasta irtisanomisesta sekä heidän mielestään liian vähän maksetuista palkoista, vaikka he tämän konkurssin aiheuttivatkin.

Minusta tuli haaska, jonka kimppuun nuo hyeenat nauraen hyökkäsivät.

Jotain on pielessä

8. marraskuuta 2014

Pääkipua tai muita oireita ei ollut sitten sen Uudenkaupungin jälkeen, flunssa oli kyllä vaivannut, mutta olin hyvää vauhtia siitä jo toipumassa. Lapset olivat jo syöneet iltapalan ja iltatoimetkin oli hyvällä mallilla, kohta alkaisi lapsiperheen laatuaika sohvalla maaten ja televisiota katsoen, taisin siinä illanmittaan samalla yhden tai kaksi lasia punaviiniäkin juoda, siinä me vaimon kanssa makasimme, kuin raskaan työpäivän jälkeen on tapana tehdä.

Kello taisi olla lähempänä puoltayötä, kun raahasimme itsemme sänkyyn ja sitä kautta reippaina uuteen aamuun. Kunpa olisin tiennyt että tämä oli viimeinen yö terveenä, olisin varmasti viettänyt hyvinkin romanttisen illan vaimoni kanssa, mutta kun en edes osannut aavistaa, varsinkaan kun mitään oireita ei ollut ollut enään pitkään aikaan.

9. marraskuuta 2014

Ihan tarkkaa kellonaikaa en muista eikä varmasti ole tarkoituskaan muistaa, mutta herättyäni aamulla, olo oli omituinen, tuntui kun olisin ollut keinussa keinumassa vaikka makasin vielä sängyssä, päätä jomotti ja tunsin sydämeni lyönnit päässäni kipuna.

Ajattelin kaiken johtuvan niistä parista viinilasista ja sen kummemmin asiaa ajattelematta nousin sängystä, silmissä musteni ja tipuin istuma-asentoon sängyn reunalle, mitä vitt... ajattelin mielessäni, jopas on kova krapula parista lasista viiniä, samalla kuitenkin mieleeni hiipi se viimekertainen outo tunne joka sai minut lähtemään saaresta pois. Taasko tämä alkaa?

Raahauduin keittiöön, hirvittävä huimaus hidasti matkantekoa, mutta pääsin lääkekaapille ja otin särkylääkettä jota nyt jokaiselta löytyy kaapista juuri tälläisiä aamuja varten. Kahvit ja ne vakituiset kessut poltettuani, ryhdyin valmistautumaan tulevaan päivään ja toivoin lääkkeen tehoavan.

Olin väärässä, eivät tehonneet, eivät edes ne mitä päivän mittaan vielä popsin. Huimauksen lisäksi minut valtasi hirvittävä väsymys, väsyin ihan tyhjästä. Jo pelkät portaat kiivettyäni minun oli mentävä pitkäkseni, mutta en uskaltanut laittaa silmiäni kiinni koska tuo keinuva olo olisi palannut.

Tästä alkoi se epävarmuuskierre jota lääkärit niin hyvällä avustuksella pitivät.

10. marraskuuta 2014

Nukuin yön todella huonosti, heräilin useita kertoja ja uudelleen nukahtaminen oli todella hankalaa pääkivun takia, toivoin että herätyskelloni olisi jostain syystä jättänyt herättämättä, mutta turhaan. Tuo piippaus oli jotenkin tänä aamuna muita aamuja paljon voimakkaampi ja lisäsi pääkipuani entuudestaan potenssiin sata.

Nousin istumaan sängyn laidalle ja tunnustelin heiluuko talo vai minä, ihan täyttä varmuutta en tästä saanut. Pääkipu oli todella sykkivä ja huimaus samaa luokkaa kuin eilinen, jotain on pielessä. Ei tämä mitään krapulaa enään ole, koska illalla en ottanut lasillistakaan.

Raahasin itseni taas keittiöön eiliseen malliin, uutena oireena oli kuitenkin tullut ajoittaiset näköhäiriöt, jotka muistuttivat sitä kun katsoo aurinkoisena päivänä asfalttia joka väreilee lämmöstä.

Huone näytti omituiselta, mutta onneksi muistin missä nuo lääkkeet olivat. Vaimo oli laittanut kahvin jo valmiiksi, onneksi niin koska tuskin itse olisin saanut sitä tänä aamuna tehtyä.

Aamutoimien ja aamun ensimmäisten savujen kohotessa taivaalle, alkoi näkö jo palautua normaaliksi, en vieläkään kertonut vaimolleni näistä oireista, vaan toivoin oloni paranevan vielä.

Muutaman kupin kahvia juotua ja useita kessuja myöhemmin aloin valmistautua viemään lapsia päiväkotiin ja itse menemään päivän askareihin, näköhäiriöt kiusasivat pitkin päivää samoin kuin huimaus ja väsymys. Päivän päätteeksi hain lapset kotiin ja yritin osallistua arjen pyörittämiseen kuin entiseen tapaan.

Viikko pääkivun alusta.

Pääkipu oli edelleen kova ja muut oireet eivät olleet hävinneet tai lievittyneet, olin huomattavasti hermostuneempi nyt kuin aikaisemmin ja myös vaimoni oli pannut tämän merkille. Tämä olotila alkoi jo näkymään arjessa ja aloin vetäytymään itseeni, varsinaista syytä en tiedä tälle vieläkään, yritin ilmeisesti hakeutua rauhalliseen paikkaan, koska kaikki äänet kuuluivat jotenkin voimakkaammin kuin ennen, jopa seinäkellomme sekuntiviisarin liikkeet kaikuivat päässäni.

19. marraskuuta 2014

Tänään sain soitettua lääkärille ajan, jonka sainkin seuraavalle viikolle. Vaimoni oli huolissaan meistä, koska olin niin vetäytynyt omaan kuoreeni ja vastailin kysymyksiin kiukkuisesti. En edelleenkään saanut sanottua hänelle pääkivusta ja muista oireista jotka vaihtelivat selvästi, välillä huimaus oli todella kovaa kun taas toisena päivänä yltiöpäinen väsymys piti otteessaan, näköhäiriöt jatkuivat entiseen malliin.

Ennen kuin pääsin lääkäriin, olin syönyt jo usean purkillisen särkylääkkeitä, tässä kohtaa myös alkoholi astui kuvaan. En alkanut juomaan sitä mitään suuria määriä, mutta muutaman oluen illassa, jostain syystä se oli ainoa joka sai minut rentoutumaan ja voimaan paremmin, niin ainakin itselleni uskottelin.

Vaimoni oli tässä kohtaa erittäin huolissaan meidän suhteesta, aloimme riitelemään ja läheisyys hävisi kokonaan. Vetäydyin suhteestamme vain kauemmaksi ja aloin olemaan yksin eri huoneessa. Pelkäsin olotilaani tosissani ja uskoinkin, että olen sairatunut johonkin vakavaan sairauteen, tämä ajatus entuudestaan pahensi vain olotilaani.

Viimein koitti se päivä, että pääsin lääkärin pakeille. Asiani kerrottuani ja oireita mahdollisimman tarkoin kuvailtuani, lääkäri mietti hetken, ilman mitään sen tarkempaa tutkimusta teki minulle diagnoosin niska-hartiaseudun lihasjäykkyys ja lähetteen fysioterapeutille. Lääkäristä lähdettyäni soitin samaa tietä varatekseni ajan ja sainkin sen samalle viikolle, olin jossain määrin helpottunut, että kaikki johtuukin vain niskasta.

Parisuhteemme huononi edelleenkin ja kerroin tässä vaiheessa vaimolleni, että minulla on ollut pää kipeä jo pari viikkoa, mutta muista oireista en kertonut. Kuvittelin suojelevani häntä sillä, ettei hän turhaan huolestu. Riittää että minä olen hyvinkin huolestunut itsestäni ja suhteestamme, mutta en osannut tehdä mitään sen parantamiseksi, jotenkin ajatusmaailmani oli köyhtynyt ja päätöksenteko oli huonontunut valtavasti.

Viimein pääsin fysioterapeutille joka tutki niskaani ja kokeili pääni liikkeitä, sitten tuli ne pelottavat sanat. Ei nämä lihakset kyllä jumissa ole, mutta voit kokeilla jotain lihaksia rentouttavaa voidetta.

Voit kokeilla, vaikka mitään vikaa ei ollut. Pelkoni kohosi huimaa vauhtia, ajattelin mielessäni ettei tämä voi näin olla. Lääkärin tekemä diagnoosi ei ollutkaan oikea.

28. marraskuuta 2014

Fysioterapeutin sanat, voit kokeilla jotain rentouttavaa voidetta kaikuivat päässäni vielä pitkään suljettuani tuon oven jonka taakse en enään koskaan halunnut mennä.

Se että pääkipuni ja muut oireet jatkoivat kehoni kiusaamista ei todellakaan helpottunut jollain voit kokeilla rasvalla, en enään tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä? Mikä minua vaivasi? Mitä seuraavaksi? Ajatukset täyttivät entuudestaan täyden pään, itse asiassa en edes tiedä mihin nämäkin ajatukset sulloisin.

Raahasin itseni kotiin, jotenkin tuo kodin ja terveyskeskuksen välinen matka oli pidempi näin päin käveltynä, askeleita oli vähintäänkin tuplamäärä ja kadut jotenkin kapeampia. Olin todella uuvuksissa tämän kivun, oireiden ja epätietoisuuden takia. Ennen kuin edes pääsin kotiin, jostain tuli ajatus niistä mutkittelevista portaista jotka minun täytyisi vielä kiivetä ennen kuin voisin mennä lepäämään.

Viimein kotiin päästyäni ja hetken henkeä vedellen kerroin vaimolle tästä ihme voiteesta jota voin laittaa niskaani vaikka mitään vikaa ei niskoista tai hartioista löytynytkään, vaikka niin tuo valkotakkinen ennustaja oli sanonut aikaisemmin tällä samalla viikolla. Päivä kului todella hitaasti, ruoka ei maistunut, vetäydyin kuoreeni vieläkin tiukemmin ja hain etäisyyttä vaimoon ja lapsiin. Oravanpyörä oli valmis ja sen vauhti vain kiihtyi sitä mukaa kun tuo seinäkellomme kovaääninen sekuntiviisari paukutti tahtia pääkivulle.

Makasin lopun päivää sängyssä, kuoreeni käpertyneenä ja ihan kuin varmuuden vuoksi vielä peiton alla piilossa, illan hämärtyessä ja perhe-elämän äänien vaietessa uskalsin viimein mennä olohuoneeseen keittiön kautta, hakeakseni vain olutta jääkaapista uskotellen itselleni sen rentouttavasta voimasta.

Tissuttelin siinä sohvalla televisiota katsellen varmaan nelisen olutta, lapsiperheen laatuaika oli muuttunut täysin, jäljellä oli vain iso sohva ja kaljaa litkivä sairas yksinäinen mies. Vaikka ajatukseni ja muistini oli alkanut heikentymään, kaipasin silti turvaa ja läheisyyttä jota kuitenkin samaan aikaan välttelin kaikin keinoin.

Päivät vaihtui yöksi ja yöt aamuiksi, kivut ja muut oireet vain jatkoivat minun ja perheeni erottamista toisistaan, joka aamu oli samallainen, huone pyöri ja sänky keinui. Illat kului yksin sohvalla istuen ja tuota rentouttavaa juomaa juoden, olin enään vain muisto entisestä.

6. joulukuuta 2014

Kello taisi olla lähempänä puolta päivää. Ihan kuin itsenäisyyspäivän kunniaksi, menetin kehoni hallinnan. kävely oli vaikeaa, näköharhat muuttuivat väreilystä valon leimahduksiin, tasapainoni oli todella heikko jo pelkästään pystyssä pysyminen vaati valtavat ponnistelut. Pääkipu vain paheni sitä mukaa mitä uusia oireita ilmeni.

Pääsin kuitenkin yhtenä kappaleena terveyskeskuksen päivystykseen, vuoronumeron otettuani ja hetken istuttua pääsin tuohon nakkikioskin omaiselle luukulle, yritin parhaani mukaan selittää hoitajalle oireitani, mutta ilmeisen huonolla menestyksellä, koska jouduin odottamaan lääkärille pääsyä yli kaksi tuntia, vaikka odotusaula tuntui todella tyhjältä, mitä lie linnanjuhlia olivat katselemassa.

Itseäni ei voinnut tuolla hetkellä vähempää kiinnostaa kuka astuu kenenkin helmalle ja kenellä on tuuhein kampaus.

Jostain kuului kun nimeäni huudettiin, mutta en osannut hahmottaa äänen tulosuuntaa joten pyörin pitkään paikallani ennen kuin löysin tuon miehen luokse joka joutui aika monta kertaa sukunimeni toistamaan.

Kerroin lääkärille oireitani ja edellisestä lääkärikäynnistä ja siitä että niskastani ei vikaa löytynyt, en ole varma puhuimmeko samaa kieltä vaikka tuo parrakas valkotakkinen mies näytti hyvinkin skandivaaviselta, jopa pieni ripaus viikinkiverta taisi virrata hänen suonissaan, ainakin parran väristä päätellen.

Hetken tutkittuaan ja taas kerran ammattikuntaan kuuluen, katsoi minua ja välillä tietokoneen näyttöä tämä punapartainen tohtori päästi ilmoille uuden diagnoosin, TEILLÄ ON JÄNNITYSPÄÄKIPU, eikö hän todellakaan kuunnellut minua ollenkaan, sanoinhan hänelle juuri käyneeni fysioterapeutin luona ja niskassa eikä hartioissani ole lihaskireyttä.

Vai tarkoittiko hän, että jännitän kuollakseni tätä pääkipua ja näitä oireita, siinä hän kyllä oli oikeassa.

Miten on mahdollista, että minä joka mielestäni puhun sujuvaa suomen kieltä, mitä nyt pääkivun takia jouduin miettimään sanoja tarkemmin että saisin muodostettua ymmärrettävän lauseen ja lääkäri joka näyttää nykyajan viikingiltä, miksi me emme ymmärrä toisiamme millään tasolla?

Jännityspääkipu? Mikä ihmeen diagnoosi se nyt oli ja mistä taikurinhatusta tämäkin vedettiin, sieltä samastako mistä taikurit kanejansa poimii?

Lähdin tuosta valtion rahoittamasta arvauskeskuksesta itsenäisyyspäivän viettoon, päässäni ei todellakaan soinut jääkärinmarssi saatika porilaisten marssi vaan aivan jotain muuta, äänet ja tunteet vastasivat enemmänkin nykytanssia ja sitä sekavaa musiikkia minkä tahdissa yritin kotiin laahustaa.

Lääkkeeksi tuo punapartainen ja valkotakkinen mikä lie sotalaivan perämies määräsi relaksanttia, aamuin ja illoin. Vaikka en uskonut tämänkään lääkkeen voimaan ja apteekki mikä päivysti tälläisenä juhlapäivänä oli kaupunkimme keskustassa, raahauduin kuitenkin sitä kautta kotimatkani pidentyessä huomattavasti.

Päivät kuluivat entiseen malliin ja oireet vaihtelivat ja kisailivat kuka saa milloinkin hallita kehoani ja tehdä elämästäni entistäkin hankalampaa, ihan kuin ongelmia ei olisi jo tarpeeksi. Myös tämä juotava omavalintainen relaksantti jota lähikaupassamme myytiin pysyi lääkelistalleni.

10. joulukuuta 2014

Aloin olla jo sekoamispisteessä, kun soitin taas tuohon taikureita ja viikinkejä vilisevään paikkaan jota myös erheellisesti terveyskeskukseksi kutsutaan, varatakseni aikaa lääkärille. Ystävällinen ääni puhelimen toisessa päässä sanoi, että kun tämä joulukin on tulossa ja lääkäreillä on kiire, seraava vapaa aika on vasta 15. päivä tammikuuta. Mitä ihmettä nämä lääkärit tekevät jouluna, kun heillä niin kiire on, ovatko ne jotain joulupukin apulaisia vai peräti korvatunturin tonttuja?

Joudunko todellakin odottamaan tämän kivun ja oireiden seurassa vielä yli kuukauden, en minä niiden seurasta niin paljoa pitänyt että olisin sinne asti halunnut odottaa, mutta tämä pääkipu oli vienyt minulta jo voimat lähes täysin enkä jaksanut sen enenpää asiaa kysellä tai vastustella.

Kaiken kukkuraksi aika oli juuri samalle ennustajalle joka minulle ensimmäisen diagnoosin antoi.

Perhe-elämä oli jo kärsinyt ja saanut pysyviä vaurioita, olin edelleen vetäytynyt kuoreeni, mutta en enään jaksanut välittää siitä, joka entuudestaan etäännytti minua perheestäni. Miten voisin viettää joulua heidän kanssaan? Saatika päästä joulun tunnelmaan? Nämä asiat alkoivat painaa mieltäni yhä enemmän, en ollut siis menettänyt kaikkea inhimmillisyyttä, vaikka niin olen pelännytkin.

13. joulukuuta 2014

Minulla olisi tänään työkeikka, mutta oloni ei ollut sen suuntainen että olisin kunnialla työni tehnyt. Päätin kuitenkin lähteä työn ääreen, että saisin jotain muuta ajateltavaa, olihan tämä olotila ollut jo vallallaan kuukauden ja vienyt kaiken huomioni muista asioista.

En tiedä oliko virhe, vai olisiko pääkipuni huonontunut joka tapauksessa ilman työtäkin, mutta sunnuntaiaamuna herätessäni en enää osannut hahmottaa olotilaani. Kipu oli yhtä kova kuin ennenkin, mutta oireet olivat selvästi muuttuneet, näkökenttäni oli supistunut, enkä pystynyt seuraamaan televisiosta tulevaa ohjelmaa, koska kuva töksähteli koko ajan, aivan kuin näköni ei olisi pysynyt liikkeen perässä.

Aamu meni entiseen tapaan ja tyylilleni uskollisesti, kahvia ja kessua, poikkeuksena tämä pelottava olo joka sai minut hakeutumaan taas tuonne samaan paikkaan josta jo kaksi kertaa olen lähtenyt ihmetellen koko laitoksen olemassaolon syytä. Taas vuoronumero tuosta punaisesta laitteesta jota myös kauppojen lihatiskillä käytetään, odottamista, käynti tuossa nakkikioskin luukulla, taas odottamista.

Olin jo varautunut odottamaan pidenpään, mutta sukunimeni huudettiinkin yllättävän nopeasti, oliko tuo nakkikioskin tiskin takana oleva hoitaja arvioinut minut tällä kertaa kiireelliseksi, vai halusivatko he eroon minusta niin pian kuin mahdollista, mutta joka tapauksessa tällä kertaa lääkärinä oli aivan uusi tuttavuus, nuori mieslääkäri.

Kerroin asiani ja kuvailin oireitani tälle nuorelle työhönsä vakavasti suhtautuvalle lääkärille, joka hetken mietittyään antoi minulle lähetteen laboratorioon verikokeisiin, nyt minusta tuntui, että asiaani oikeasti kuunnellaan.

Labrassa käytyäni jäin odotusaulaan odottamaan tuon lääkärin kutsua, pian kuuluikin tuo tuttu ääni käytävältä ja kävelin niin reippaana kuin olotilaan nähden voi kävellä tämän ihmeidentekijän huoneeseen, istuin alas ja katselin kun lääkäri tutki verikokeeni tuloksia.

Sitten hän aloitti, soitin TYKS:iin ja kysyin konsultaatiota neurologilta, tämä kuulosti hyvältä korviini, ihan yliopistolliseen keskussairaalaan soitettu minun takiani. Sitten hän jatkoi, neurologi oli sitä mieltä että teillä on migreeni.

Mitä? Migreeni, kysyin tältä nuorelta, ei enää mielestäni niin vakavasti suhtautuvalta lääkäriltä, voiko migreeni kestää yli kuukauden? Kyllä minäkin nyt jonkun verran tunnen terveydenhoitoalaa, mutta se että migreeni kestää yli kuukauden on jo jotain aivan uutta lääketieteessä.

Onko teillä buranaa tai jotain muuta särkylääkettä kotona? Lääkäri kysyi jo vähän närkästyneenä, että edes kehtasin epäillä hänen diagnoosiaan. On, vastasin silmiä pyöritellen, enhän minäkään nyt tyhmä ole, totta kai olen syönnyt särkylääkkeitä pääkipuun jo pidemmän aikaa.

Luuleeko tämä nuori lääkäri, että nyt vasta tulisin kysymään että mahtaisiko burana tai jokin muu särkylääke auttaa, kun minulla nyt sattuu olemaan pää kipeänä jo yli kuukauden, unohtamatta muita oireita.

Uskoni tähän pienen kaupungin rahareikään alkoi jo olemaan todella koetuksella.

Jälleen kerran, kuten niin moneen kertaan aiemminkin, joudun lähtemään kotiin tyhjin käsin, noita aina vaan entuudestaan kaventuvia katuja pitkin.

Jos joulumieleni ei ollut jo aiemmin kärsinyt pysyviä vaurioita, niin nyt viimeistään se oli jo lunastuskunnossa, kunpa vaan löytyisi se taho johon mieleni olen vakuuttanut.

Taas pitkä ja kivulias viikko edessä, sitten vielä se kaikki jouluhysteria, jota joutuisin kärsimään etenkin käydessäni lähikaupassa jossa joka tuutista ja tohottimesta raikui tuo kilisevän kulkusen musiikki, jonka tahtiin nämä jouluna niin kiireiset lääkärit tanssivat Korvatunturilla. Toivoin mielessäni, että saituri tulisi ja pilaisi näiden valkotakkisten iloisen humpan.

24.12 Jouluaatto.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta sain kuin sainkin itsestäni puserrettua vielä sen verran voimia, että saimme lapsillemme iloisen ja rauhallisen joulun.

Minun vetäytymisen ja puhumattomuuden jäljet näkyivät vaimoni joulumielessä, onneksi pystyimme peittelemään tämän jäätävän hiljaisuuden joka välillämme vallitsi.

Katsellessani lasten iloa ja niitä suuria silmiä, kun nämä punaisiin vaatteisiin pukeutuneet prinsessat availivat lahjojaan ja vertailivat kovaan ääneen kenellä on suurin paketti, sai minut hetkeksi unohtamaan kipuni ja kenties vähän raottamaan sitä paksua kuortani jonka olin ympärilleni suojaksi rakentanut.

Illalla kun lapset vetäytyivät nukkumaan uusien lelujen ja iloisen joulumielen myötä, jopa minulla ja vaimollani oli hetki aikaa toisillemme, tosin tämänkin ajan olisi voinut viettää paremminkin, kuin istua sohvalla katsellen tuota pyhää litteää laatikkoa seinällämme.

Tämäkin oli jotain edistystä siihen pitkään ja yksinäiseen aikaan jonka olen kivun ja oireiden kanssa viettänyt ja öitäni valvonut. Mutta kuten aina, kun tarpeeksi itsestään mehuja puristaa täytyy ne maksaa takaisin ja minusta tuntui, että korko oli kohtuuttoman kova.

Aamulla herättyäni ja silmiä vähän auki saaneena se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, PAM. Yritin nousta sängystä, ei onnistunut. Yritin kääntää kylkeäni, ei onnistunut. Pääkipu oli jotain aivan uskomatonta ja oireet sen mukaisia. Tuo kiroamani seinäkello piti minua pilkkanaan, yritin laittaa tyynyn pääni päälle, että tuon ajan näyttäjän ääni olisi edes vähän hiljentynyt, mutta minusta tuntui että se seurasi minua, aivan kuin ääni olisi tullut sisältäni.

En oikeastaan päässyt lähes koko päivänä ylös sängystä, mutta koska olin luvannut viedä vanhimman lapseni äitinsä luokse, minun oli pakko piristyä ja suorittaa tuo kovalta tuntuva tehtävä, jo pelkkä autolla ajo otti voimille mutta vielä enemmän voimille otti se että en tiennyt koska näkisin häntä seuraavan kerran.

Olin palannut arkeen tuon yllättävän rauhallisen joulun jälkeen, siinä minä istuin taas yksin sohvalla tuota ruskeaa lientä juoden samalla kun tuo kipu söi minua sisältä päin jättäen vain tyhjän kuoren.

26. joulukuuta 2014

Joulusta ja etenkin eilisestä selvinneenä, otin takkini ja lähdin taas raahautumaan kohti tuota laitosta jossa tuskin oli lääkäreitä paikalla, heidän ollessaan korvatunturilla parantamassa jouluhumpan krapulaa.

Taas sama kaava toistui, vuoronumero, pim ääni, käynti tuossa nakkikioskin luukulla, odottamista, odottamista, odottamista, miksi mitään ei tapahdu?Viimein joku vaivautui kutsumaan minua luokseen, ovat varmaan vetäneet pitkää tikkua kuka minut nyt ottaisi vastaan ja kuinkas ollakkaan, tuo nuori ei niin vakavasti ammattiinsa suhtautuva migreenimieshän se siellä. Lääkärin ilmeestä päätellen en ollut kovin mielenkiintoinen tapaus, olivat varmaan jo diagnoosinkin valmiiksi miettineet.

Kerroin tälle minuakin nuoremmalle lääkärille taas samat asiat kuin viikko sitten ja että oireet olivat entisestään voimistuneet. Ennen kuin ehdin edes loppuun asti kuului ääni, teillä on migreeni.

Mitä vitt.. ! pääsi suustani epäillessäni tämän klopin ammattitaitoa, ei hän voi olla tosissaan.

Täytyy varmaan soittaa guinnesin ennätystenkirjan konttoriin ja ilmoittaa itseni siksi sankariksi joka on kärsinyt migreenistä pisimpään, luovutan tämän tittelin mieluusti heti seuraavalle joka sen vaan haluaa.

Mutta, mitä vielä. Tämä lääkäri ohjasi minut päivystyksen vuodeosastolle antaakseen migreenilääkettä suonensisäisesti, ihan kuin varmistaakseen olevansa oikeassa. Tuon harmaan valkoisen nesteen valuessa suoneeni polte oli jotain aivan uskomatonta, ei riitä että on kipuja ja muita oireita, niin lääkärin täytyy vielä polttaa verisuoneni.

Nesteen valuttua ja hien kuivuttua otsaltani, lääkäri tuli kuin mikäkin kukko rintakarvojaan pöyhistellen kysymään että auttoiko?

No vitt... joo, lähden nyt kotiin. Kiitos.

Illalla oloni heikkeni, edes tuo litkimäni neste ei enää auttanut ja tunsin itseni entistä väsyneemmäksi.

Raahasin tämän rikkoutuneen kehoni sänkyyn ja taisin nukahtaa samaa tietä herätäkseni siihen, että käteni vapisee. Ensin luulin vapinaa vain puutumiseksi ja käänsin itseni vatsalleni, hetken siinä nukuttua uneni pysähtyi, aivan kuin joku olisi painanut paussia, sitten tämä pysähtynyt kuva alkoi pomppimaan ylös alas, oikealle ja vasemmalle.

Kuva hävisi ja availin silmiäni, huomasin että olin vetänyt kaikki lakanat ja petauspatjan myttyyn, olin saanut kouristuskohtauksen.

En uskaltanut sanoa tästä mitään vaimolleni vaan soitin lääkäriin heti aamulla, jossa taas tämä ystävällinen ääni joka aikaisemmin kertoi, että lääkäreillä on kiireinen joulu, sanoi tällä kertaa minulle, olette vain nähneet unta.

Oliko se unta?

Soitettuani päivystykseen ja kuultuani, että olin nähnyt vain unta kouristuksesta. Puhelimen suljettuani alkoi minun syöksykierteeni kohti tuota mustaa aikaa joka minua odottikin jo kylmään syleilyynsä, sulkien silmäni kaikelta muulta paitsi kivulta ja turhautumiselta.

Myös minun ja vaimoni suhteessa tapahtui ikäviä asioita joita en kuitenkaan osannut käsitellä tai edes vastustella, olimme niin etääntyneet toisistamme, minun toiveesta päätettiin kokeilla asumiseroa jos se toisi helpotusta kiristyneisiin väleihin.

Jospa vaan vielä voisinpelastaa tämän suhteen. Vaimoni päätti muuttaa lasten kanssa pois yhteisestä kodistamme, minun jäädessäni tuohon asuntoon yksin, joka ei ole enään pitkään aikaan tarjonnut sitä kodinomaista turvaa, tuosta asunnosta jota myös aikoinaan kodiksi kutsuin oli tullut kylmä ja osa minun sairauttani.

Päivät kuluivat tuossa mustassa sumussa jossa en erottanut enään vuorokausien vaihtumista, edes päivänvalo ei enään päässyt asuntoon sisälle, mutta kipu ja oireeni jatkoivat riemukulkuaan, aivain kuin pilkatakseen minua kaikesta menetetystä.

Vaimoni oli löytänyt perheelleni uuden asunnon Turusta ja lähti lasten kanssa siihen tutustumaan. Mikään ei voinnut enään pahentaa oloani, olin todella syvissä vesissä. Autoin jopa vaimoani pakkaamaan tavarat niiltä osin mitä pystyin.

15. tammikuuta. 2015

Viimein koitti tuo aika lääkärille jonka olin saanut varattua jo ennen joulua, tilanteeni oli heikentynyt huomattavasti enkä enään tiennyt mitä edes lääkärille sanoisin. Kiinnostukseni arkeen ja itseeni oli hävinnyt lähes olemattomiin, mutta sain ilmeisesti jotain järkevää suustani pihalle pykättyä tai sitten ulkoinen hapitukseni oli jo muuttunut niin harmaaksi, että tuo lääkäri laittoi kiireellisen lähetteen Porin keskussairaalaan, Jotain oli siis tapahtunut edelliseen kertaan verrattuna. Jäin odottelemaan kutsua tuonne suurien toiveiden laitokseen josta viimein voisi löytyä ratkaisu minua vaivaavaan sairauteen.

Kerroin tilanteesta myös vaimolleni joka vielä asui samassa osoitteessa, huomasin kyllä helpotuksen hänen kasvoillaan ja ehkä pienen toivon kipinän, että minä joka olin ollut hänen miehenään jo setsemän vuotta saisin viimein apua.

Apua joka poistaisi tämän kuoren jonka itseni suojaksi olin muurannut kivi kiveltä ja sitä niin kovin varjelin.

Tänään käytyäni lääkärin luona ja saatuani kiireellisen lähetteen Porin keskussairaalan neurologiselle osastolle sekä siitä myös kotona ilmoitettuani, arki palasi perheeseemme. Ei siis niin kuin olisin varmaan niissä mieleni rippeissä toivonut, vaan kuten jo niin moneen kertaan aikaisemminkin tämän kahden kuukauden aikana.

Maattuani sängyssä siihen asti, että lapset ja vaimo menevät nukkumaan alkoi minun oma aikani näiden kipujen ja oireiden kanssa kolmistaan sohvalla istuen ja tuota samaa litkua juoden, joka alkoi jo maistumaan yllättävän pahalta ja aivan kuten ennenkin, itselläni ei ollut mitään sananvaltaa näitä minun riivaajia vastaan.

Miksi ne minua kiusaavat, enhän minä niitä ole kehooni asumaan pyytänyt vaan salaa ovat tulleet sisälleni mellastamaan ja sitä mellastusta sitten riittikin aamuun asti.

Joten kuten yöstä selvinneenä ja lyhyin askelin perjantaisen päivän laahanneena, oli minun pakko turvautua taas tuonne epämääräiseen hoitolaitokseen oireideni edelleen pahentuessa.

Suuria odotuksia minulla ei enää ollut mutta ehkä pieni toivonkipinä että oireisiini jotain apua saisin, joten raahasin itseni taas kerran tuonne kaupunkimme suojatyöpaikkaan.

Sama toistui, lippu tuosta punaisesta numeroja sylkevästä koneesta, istumaan natisevalle nahkasohvalle, pim ääni tuosta seinällä olevasta näytöstä ja itseni raahaaminen tuolle tutulle nakkikioskin luukulle. Tuo rouva siinä tiskin takana ei jaksanut edes enään hymyillä, vaan sanoi kysyvästi.

“Pää kipeä?”

Kyllä, ja muutkin oireet ovat pahentuneet vastasin niin ystävällisesti kuin tilanteessa pystyin.

Käykää istumaan niin lääkäri kutsuu sitten teitä, kuului sulkeutuvan luukun välistä. Olin jo tottunut odottelemaan tässä aivan liian valkoisessa ja muovikukkia kasvavassa aulassa, edes televisio ei tarjonnut ajankulua tähän niin pitkään odottamiseen.

Tällä kertaa sitä odottamista sitten jatkuikin, potilaita tuli ja meni, mutta minun vuoroa vaan ei kuulunut. Vähän jo hermostuneena kävin kysymässä nakkikioskin hoitajalta mahdollista pääsyäni lääkärin puheille, kuullakseni vain että potilaat otetaan kiireellisyysjärjestyksessä.

Toki minä tämän ymmärrän ja annankin vuoroni mielelläni sairaalle lapselle, mutta se että laastarin laittaminen sormeen jollekin laitapuolen kulkijalle menee minun edelle, ilmeisesti minun kiireeni oli jo mennyt ja olin toivoton tapaus joka otetaan jos jää aikaa.

Sitten kuului tuo odottamani huuto, ehkä vähän kiukkuiseen äänensävyyn mutta huusivat sentään, joten kai niitä vielä kiinnostaa minunkin kaltainen potilas.

Huutaja oli aivan uusi tuttavuus, vaikka ensivaikutelma ei paljoa lupaillut niin toivoin kuitenkin mielessäni apua saavani.

Kerroin tilanteestani sekä näistä kivuista ja oireista joita jo niin monilla eri lääkkeillä oli hoidettu ilman mitään tulosta, tälle hobitin mittaiselle mutta aika paljon leveämmälle valkotakkiselle, joka ei varmasti olisi saanut nappeja kiinni työtakistaan.

Tällä kertaa lääkäri teki jo tutkimuksiakin, jopa mittasi verenpaineeni jota ei oltu tehty sitten viimeksi kuin Tampereella sairaalassa. Tutkimusten lomassa sain jopa sanottua että lääkäri jonka luona eilen kävin oli tehnyt kiireellisen lähetteen Poriin neurolle.

Ilmeisesti lähete oli turha tämän hobitin mielestä vai lieneekö näillä kahdella lääkärillä jokin riita ja minä jouduin tahtomattani heidän pelinappulaksi, koska minua tutkiessaan tokaisi hän samalla ettei tämä mitään fyysistä ole, teillä on vain psykosomaattisia oireita.

Nyt minut saatiin sanattomaksi, en todellakaan enään tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Kuitenkin aika paljon lääketieteestä itse tietävänä ymmärrän kyllä mitä tämä yhtä pitkä kuin leveäkin lääkäri tarkoitti. Olin siis luulosairas, sairaanpelkoinen, kuvittelen nämä oireet itselleni. Eikö siellä taikurinhatussa ollut enään mitään muuta diagnoosia tarjolla?

Lähdin vähin äänin pois tuolta huoneesta, yhtä vähin äänin häivyin myös koko laitoksesta.

Tähänkö pisteeseen oltiin tultu?

Poistuin tuosta Jumalan hylkäämästä rakennuksesta jossa kaiken maailman ennustajat, puoliveriset viikingit ja hobitit harjoittivat noidantoimia. Mukaani sain vain nipun epämääräisiä diagnooseja joista tämänpäiväinen aiheutti eniten närästystä ja joutuisin pureskelemaan sitä useaan kertaan mielessäni.

Päässäni pyöri nuo lääkärin sanat psykosomaattisista oireista, olinko siis tullut hulluksi ja tältäkö hulluna olo tuntuu? Mikä on minulle oikea hoitolaitos? Tuleeko valkotakkiset kohta hakemaan minua ja vievät Seilin saarelle josta ei enään ole paluuta? Miten kertoisin tämän vaimolleni, että olen sekaisin päästäni?

Näitä asioita päässäni pyöritellessäni ja kävellen näitä kaupunkimme kapeita katuja pitkin joissa jo hartiani ottivat talojen ulkoseiniin kiinni, olin huomaamattani tullut kotimme pihaan ilman mitään muistikuvaa miten olin nuo poikittaiset kadut ylittänyt joissa nuo terveet ja onnelliset ihmiset huristavat autoillaan ristiin rastiin.

Ilmeisesti vaimoni huomasi minusta päältä päin nuo mietteliäät ilmeet ja oudot ajatukset joita päässäni pyörittelin sekä mielenrippeitäni matkan varrelta keräilin, raahautuessani ylös noita mutkittelevia portaita jotka johtivat asuntoomme, ettei hänen varmasti sovinnon nimissä ja rauhan säilymiseksi kannattanut kysyä mitään tästä tämän kertaisesta visiitistäni tuolla kaupumkimme ylpeyden tyyssijassa, josta vain harvat apua saavat.

Ilta meni ja aamu tuli kuin tulikin, vaikka ennen nukkumaan menoa en sitä enään toivonutkaan. Omituinen olo, pääkipuni oli selvästi vaihtanut paikkaa aivain kuin uuden reiän päähäni tehdäkseen, tällä kertaa vasemman ohimolohkon kohdalle.

Näihin oireisiin ja kipuihin turtuneena aloitin aamun niin kuin sen olen aina aloittanut, kahvia ja kessua, sitten lisää kahvia ja kessua. Päivä kului kuin olisin ollut pienessä nousuhumalassa koko ajan, päässä heitti, huone pyöri ja suoraan kävely tuntui mahdottomalta. Olinhan hullu kuten lääkäri oli eilen minut diagnosoinut, siis miksi enään välittäisin?

Jossain kohtaa päivän aikana pääkipu muuttui taas, paikka pysyi samana mutta nyt työkaluksi otettiin porakoneen sijasta jokin terävä esine jolla ohimolohkoani pistettiin, kipukiikit olivat niin valtavia että tipuin välillä polvilleni ja silmissäni pimeni. Kestin tätä iltapäivään saakka kunnes hakeuduin pakon sanelemana takaisin tuonne päivystykseen.

Sama kaava toistui taas, lappu, pim ääni, luukulle, istumaan ja odottelemaan.

Olin odottanut tuossa valkoisessa aulassa jonkin aikaa, kun pääkipu alkoi hellittämään mutta samalla aloin saamaan sähköiskun omaisia lihasnykinöitä oikealle puolelle kehoani. Ensin lievänä mutta pääkivun hellittäessä lisää iskut vain voimistuivat, kunnes kehoni kaikki oikeanpuolen lihakset supistelivat samaan tahtiin niin voimakkaasti etten enään penkillä pysynyt ja ainoa mikä auttoi oli liikkuminen, mutta sekin oli vaivalloista. Kanssapotilaat ihmettelivät tuota vaelteluani noita muovikukkia kasvavia käytäviä pitkin, olin todella peloissani mitä minulle on tapahtumassa.

Entiseen tapaan jouduin taas jonon häntäpäähän ja olisi ollut ihan sama kuka tuosta ovesta sisään tulisi olisi hän joka tapauksessa ollut minua kiireellisempi tapaus. Viimein kuului taas tuo sukunimeäni toistava huuto, äänikin vaikutti tutulta. Kas, eilinen hobittihan se siinä, takki taas auki kun ei sitä kiinnikkään saa. Yritin kävellä tämän minut kertaalleen hulluksi todenneen, ehkä hieman ärtyneen oloisen lääkärin luokse.

Huoneeseen päästyäni kuului takaani hyvinkin tuohtunut ääni, käy istumaan, onko jokin muuttunut eilisestä? Tein niinkuin tohtori halusi, laskin takapuoleni penkille lähes samaan aikaan kuin pyytäjä itse. Hirvittävä lihasnykinä alkoi taas, tällä kertaa sain tämän hobitin hiljaiseksi. Hänen silmänsä olivat kuin pesuvadit välillä minua katsoen ja taas jotain koneellensa näpytellen. Ilman mitään tutkimusta ja kyselyitä ojensi tämä kummituseläimen näköinen lääkäri minulle lapun sanoen, tässä on tämä lähete Porin keskussairaalaan, nyt lähdet heti sinne.

Pyydän hoitajaa tilaamaan taksin vai haluatko mennä ambulanssilla?

Eiköhän tuo taksi riitä, eihän tässä mitään hätää ole, sanoin muistuttaakseeni häntä eilisestä.

17. tammikuuta 2015

Kello taisi olla jo lähempänä ilta yhdeksää, kun saavuin Porin keskussairaalan päivystykseen kädessäni tuo kummituseläimen tekemä lähete.

Ilmoittauduin saapuneeni paikalle, ilmeisesti tuolta kaupunkimme rahareiästä oli soitettu tänne, koska minut ohjattiin välittömästi päivystyksen neurologian osastolle ja otettiin ensimmäiset kuvat sitten pääkivun ja oireiden olemassaolon aikana. Käytyäni TT-kuvissa ja palattuani takaisin vuoteeseeni, tuli hoitaja ottamaan verikokeet ja niin ilkeältä tuntuvan sairaalabakteerinäytteen.

Tässä välissä kävin salaa pihalla kessulla ja palattuani takaisin oli minun poistuminen huomattu ja ihan kuin pikkulapsi tekisi jotain pahaa sain minäkin arestin enkä saanut enään nousta sängystä.

Jossain kohtaa hoitaja tuli laittamaan minulle tipan ja alkoi epäillä että minulla on kuumetta vaikka itse en missään kohtaa tuntenut olevani kuumeinen, mutta hoitajan sen mitattua sanoi hän että onhan sitä lähes 40 astetta. Lihakseni olivat tehneet niin kovasti töitä, että ruuminlämpöni oli noussut pilviin ja sitä ryhdyttiin alentamaan jollain lääkkeellä joka myös laitettiin kädessäni olevaan kanyyliin.

Sitten se ilkein toimenpide, likvorinesteen otto. Lihakseni hakkasivat koko ajan niin paljon että minut paikallaan pitämiseksi tarvittiin neljä hoitajaa ja kaksi näytteen ottajaa, eipä ole ikinä niin paljon naisia sänkyni ympärillä yhtäaikaa ollut.

Minua hoitava päivystyksen lääkäri tuli jossain kohtaa sänkyni viereen kyselemään vointia ja ihan kuin ohimennen ilmoittamaan että on syytä epäillä MS-tautia näiden oireiden perusteella ja otimme kokeet sen pois sulkemiseksi. Olin siis saanut ensimmäisen järkevän diagnoosiepäilyn, vaikka mielessäni alkoikin heti pyörimään ajatus kyseisestä sairaudesta ja sen etenemismuodosta. Ensisijaisesti vai toissijaisesti etenevä -sanat risteilivät päässäni vielä pitkään lääkärin lähdettyä.

Jossain kohtaa hoitaja tuli pyörätuolin kanssa luokseni ja sanoi että siirrämme sinut neurologian vuodeosastolle.

Istahdin tuoliin vähän vastahakoisesti koska koin että olisin voinnut kävelläkin tuon matkan ja menimmehän sisäkautta, joten ei minun tarvitsisi edes pukea ulkovaatteita päälleni, mutta neuvotteluasemani oli aika heikko.

Kello taisi olla jo yli puolenyön kun pääsimme perille ja minut ohjattiin kolmen hengen huoneeseen. Vaatteet laitettuani kaappiin ja vähän iltapalaa syöneenä asetin itseni vaakatasoon tuolle aika kovalle patjalle, mutta onneksi sänky oli sentään leveämpi kuin päivystyksessä missä vielä hetki sitten lepäilin.

En muista nukahdustani mutta ilmeisen nopeaan se on käynyt koska aamulla muistin vain tuloni tänne neurologian osastolle. Kello huoneen seinällä näytti puolta seitsemää ja tuo kansakoulusta tuttu kello oli paljon hiljaisempi kuin tuo kotona oleva mieltä moukaroiva ajannäyttäjä.

Tippani oli otettu jossain välissä pois, kanyyli oli kyllä vielä kädessäni sideharson alle piilotettuna. Nousin sängystä ja tunsin oloni hyvin omituiseksi, se muistutti sitä oloa mikä eilen minulla oli ennen kuin lihasvapinani alkoivat. Tästä hieman pelästyneenä päätin kuitenkin käydä pihalla vetämässä raikkaat aamukessut palatakseni takaisin aamiaiselle. Aamiainen tulikin siinä kahdeksan aikaan ja myös huonetoverini oli heräämässä ainakin mitä suolistoäänet antoivat ymmärtää.

Pian koitti osaston lääkärin kierros, jolloin ensikertaa näin tämän minkälie tohtorin josta muodostuikin aikamoinen vaiva tulevaisuudessa, mutta palataan tuohon ensimmäiseen kertaan. Osaston lääkäri oli hyvin nuori nainen, ilmeisesti juuri valmistunut, vähän ehkä heikoin arvosanoin, mutta kuitenkin. Tutkittuaan minua hän sanoi että neurologian ylilääkäri olisi tulossa tapaamaan minua puolen päivän aikaan, arvasin heti että nyt on jotain löytynyt mikä selittäisi nämä minun oireet.

Ajankulu hidastui huomattavasti, tuntui että tuo seinällä oleva kansakoulun kello lakkasi lyömästä kokonaan, ihan kuin antaakseen minun kärsiä näistä ajatuksistani mahdollisimman pitkään. Yritin kuluttaa aikaa ja samalla myös rauhoittaa itseäni käytäviä pitkin vaellellen ja pihalla kessua poltellen, myös kanttiinin kassakone sai osansa tästä minun odottamisesta.

Viimein koitti tuo totuuden hetki jota olin koko aamun jännittänyt, ovesta astui sisään hyvin huoliteltu ja ilmeisen taitava tohtori, joka ensi töikseen hyvin voimakkaalla komennolla tyhjensi huoneen omaisista, sitten kääntyi minuun päin. Avasi suunsa ja sanoi: "Olen tutkinut eilen päivystyksessä otettuja kuvia ja aivan kuin minä siellä jotain näkisin.", no sitä minä toivoinkin, olisihan se kamalaa jos pääni tyhjää täynnä olisi ollut.

"Aivan niin kuin tuossa vasemmalla ohimolohkossa jotain olisi, hyvin haalea kohta mutta täytyy kuvia tutkia ja verrata Tampereella otettuihin kuviin."

No niin, nyt minulla on jo kaksi epäilyä, MS-tauti ja vielä kasvain päässä, joten nyt alkaa olemaan jo diagnooseja joista valita. Ylilääkärin sekä tämän vaaleahiuksisen nuoren naislääkärin poistuttua, minulla oli taas nippu uusia diagnooseja ja valtava määrä uutta ajateltavaa, ihan niin kuin ongelmia ei olisi jo tarpeeksi. Toki nämä uudet epäilyt antoivat kasvot tälle minun olotilalle ja pääkivulle, mutta tähänkö tämä kaikki päättyisi?

Hetken oltuani sängyssäni ja ajatuksiani pyöriteltyä tunsin kuinka tuo eilinen lihasvapina oli palaamassa, olo aivan kuin olisin ladannut lihaksiini sähköä ja niiden täyttyessä alkoi tämä oikeanpuoleinen moukarointi. Taas sama, heti kun lähdin liikkeelle vapinat loppuivat mutta kun erehdyin istumaan tai menemään makaamaan alkoivat ne samaa tietä. Tällä kertaa vapinaa kesti kahdeksan tuntia, vasta nukkumaan mennessäni tuo hytkytys hävisi yhtä nopeasti kuin alkoikin.

19. tammikuuta 2015

Aamulla sama kaava toistui kuten eilen aamulla, verenpaineen mittaus, kessua ja aamupala vuoteeseen tarjoiltuna.

Tämä aamu oli kuitenkin erilainen oireiden suhteen, tunsin taas tuon lihaksien latautumisen ja PAM, niin tuo vapina alkoi taas. Tällä kertaa menin hoitajien puheille ja pyysin mahdollista lääkettä tähän hytkytykseen, minulle sanottiin että ylilääkäri haluaa nähdä nämä vapinat, joten nyt ei voida vielä lääkitä.

Hoitajan saattaessa minut huoneeseen lepäämään ja ihan kuin varmuuden vuoksi mittasi vielä kuumeeni, jota ei ainakaan vielä ollut, saapui tuo eilinen luottamusta herättävä tohtori luokseni. "Sinun lihakset ilmeisesti kouristelee?" Kysymyksen ilmaan heitettyään ja peiton päältäni otettuaan alkoi tutkiminen.

Hhmmmm miettimisiä ja ahaaa ääniä päästellen tokaisi herra ylilääkäri, ettei tuo nyt ihan normaalia ole. Ihanko tosi, ajattelin mielessäni. Tutkimusten jatkuessa ja pääkivusta kysellen, kerroin lääkärille kivun tunteesta nyt myös takaraivossa, kipu oli lähinnä polttavaa tunnetta kuin selvää kipua.

Sitten tuli kantapää polvitestin vuoro. Oikean jalan kantapää vasemman jalan polven päälle ja kantapään liu'uttaminen sääriluuta pitkin aina nilkkaan asti. Tämä puoli meni hyvin, ei mitään ongelmaa, sitten toisen jalan vuoro. Koko kehoni alkoi pomppimaan yrittäessäni laittaa vasemman jalan kantapäätä oikean jalan polven päälle, taas tuo ahaaa ja hhmmmm miettiminen.

Olin menettänyt kehoni oikean puolen hienomotoriikan ja tästä eteenpäin kävelyni muuttui entistä vaikeammaksi. Sitten ihan varmuuden vuoksi tämä lääkäri tokaisi, että oli nyt tutkinut kuvia ja se harmaa möykky vasemmanpuolen ohimolohkossa oli vain varjostuma, ilmeisesti verisuonesta. Eli minulla ei ole kasvainta aivoissa? kysyin vähän hämmästyneenä, onko minulla sitten kuitenkin se pelkäämäni MS-tauti?

"Varaan ajan mangeettikuviin ja varmistetaan vielä ettei sieltä löydy MS-taudille tyypillisiä muutoksia tai mitään etäpesäkkeitä."

Etäpesäkkeitä mistä? Kysyin todella hämmästyneenä.

Tähän en saanut mitään vastausta, mutta aivan kuin jotain mantraa toistellen ylilääkäri toisti jo aikaisemmin sanomansa varmistusmielessä otettavista mangeettikuvista.

20. tammikuuta 2015

Aamun valjetessa lumisateisena ja sängystä ylöspäässeenä raahasin itseni pihalle kessulle, olo oli samankaltainen kuin eilen, kouristukset alkaisivat millä hetkellä hyvänsä. Sain aamupalan lähes syötyä kun ensimmäinen isku tuli vatsalihaksiin aivan kuin herättääkseen kehon muut oikean puoleiset lihakset, niin sitä taas mentiin.

Tällä kertaa lihaskouristukset kestivät lähes kaksitoista tuntia yhtäjaksoisesti pois lukien ne kessulla ja kanttiinissa käynnit, illalla olo alkoi olemaan kuin maratoonin juosseella. Maitohapot jylläsivät ja pääkipu sekä muut oireet pitivät kehoani pilkkanaan.

Ylilääkäriä ei enään tänään näkynyt ja hoitovastuun oli ottanut tämä nuori naislääkäri, ilman tutkimuksia ja muutenkaan kyselemättä vointia oli hän määrännyt iltalääkkeeksi jotain relaksanttia. Hoitoni Porissa tuntui olevan lopussa ja lääkärikin vahvisti epäilyni siitä asista kertomalla että kotiutuisin huomenna aamukierron jälkeen.

21. tammikuuta 2015

Aamukierto oli ohi ja aloin pakkaamaan tavaroita sekä vaihtamaan siviilejä päälleni, kun lääkäri tuli tuomaan joitain lappuja sekä ajan mangneettikuviin, aika olisi 27. päivä tätä kuuta. Taksilla kotiin huristeltuani eteeni tuli uusi ongelma, miten kiivetä nuo mutkittelevat portaat ylös kun jo pelkkä kävely oli hankalaa oikeanpuolen hienomotoriikan puuttumisen takia. Toivoin mielessäni etteivät naapurit pelästyneet sitä valtavaa tömistelyä jonka sain aikaan ylösnoususta.

Päivät kului entiseen malliin, aamulla ylös, kahvia ja kessua sekä yrittäen jollain keinolla selvitä seuraavaan päivään, edes näistä nuoren naislääkärin määräämistä relaksenteista ei ollut apua lihaskouristuksiin.

23. tammikuuta 2015

Pääkipu oli valtava ja taas tuo polttava tunne niskassa eivät lupailleet hyvää, kävelyni muuttui taas hankalemmaksi ja lihaskouristukset kohdistuivat nyt osittain myös vasemmalle puolelle. Illalla kun kouristukset laantuivat, myös vasemmanpuolen hienomotoriikkani hävisi ja teki elämästäni todella hankalaa.

24. tammikuuta 2015

Aamulla herätessäni soitin ensitöikseni Porin keskussairaalan päivystykseen ja kerroin muuttuneen tilanteeni. Ystävällinen ääni langan toisessa päässä sanoi, että voin tulla päivystykseen jos tuntuu etten enään pärjää kotona, olisin varmastikin pärjännyt mutta eläminen ilman hienomotoriikkaa on aika hankalaa itse kullekin.

Jälleen kerran taksi alle ja kohti Poria sekä päivystyksestä suoraan ensiavun neurologian osastolle jossa minua tutkittiin taas entiseen malliin.

Jossain kohtaa päivystävä lääkäri saapui sänkyni viereen ylpeänä että oli keksinyt minulle diagnoosin joka selittää kaikki oirekuvani. Tämä hyvin huonolla suomenkielellä varustettu Venäläislääkäri totesi että pääkipuni johtuu likvor-näytteestä. Hetken aikaa hiljaa oltuani kysyin ystävällisesti tältä suuren sanoman tuonneelta lääkäriltä että onko hän mahdollisesti lukenut papereistani, siellähän sanotaan että pääkipu ja muut oireet ovat vaivanneet minua jo usean kuukauden. Ei auttanut, tämä Venäjän lahja Suomen lääketieteelle pysyi kannassaan, ei vaikka laitoin jo muutaman voimasanan tehostamaan viestiäni. Ainoa mitä sain oli vartija sänkyni viereen jonka kanssa sain sitten päiväni viettää niin kessulla kuin muutenkin, olin siis muuttunut hankalaksi potilaaksi.

25. tammikuuta 2015

Yöni Porissa viettäneenä ja eroon tuosta vartijasta päässeenä, olin jälleen kerran laittamassa siviilejä päälleni ja palaamassa takaisin kotiin.

27. tammikuuta 2015

Tänään on se suuri päivä jolloin pääsen mangneettikuville, odotukseni olivat todella korkealla, että tämä kaikki mitä olen joutunut kestämään olisi saamassa syyn. Kuvaus oli ohi noin tunnissa ja kuvat kuulemma lähettettäisiin TYKS:iin joka entuudestaan kohotti odotuksiani. Lääkärin soittoaika kuvista olisi noin viikon päästä 5. helmikuuta.

Tuo viikon kuluttaminen oli todella työlästä ja mitä lähemmäksi tuota soittoaikaa tultiin sitä hitaammin päivät kului, viimein koitti kuitenkin tuo torstai jonka olin kalenteriin suurin kirjaimin merkinnyt.

5. helmikuuta 2015

Olin koko aamupäivän odottanut soittoa jota ei ollut vielä kuulunut, edes vessaan en mennyt ilman puhelinta etten vain missaisi tuota odottamaani puhelua.

Sitten kuului tuo tuttu soittoääni, vastasin puhelimeen ja langan toisessa päässä oli tämä nuori naislääkäri joka kertoi, että kuvat on nyt tutkittu ja lausunnot ovat saapuneet Turusta. Henkeä pidätellen kuuntelin lauseen loppuun, lääkäri jatkoi lausettaan: "Kuvat ovat ihan puhtaat joten olette ihan terve mies. Oireenne ovat mahdollisesti psykosomaattisia, jos oireenne jatkuvat niin menkää kotikuntanne terveyskeskukseen. Hyvää kevään jatkoa.". Tuut tuut tuut.

Olin todella pettynyt, lähes polvilleen pudonneena mietin mitä tapahtui. Olinko siis virallisesti hullu? Miksi terveen miehen pitää opetella uudelleen kävelemään?

Tunsin suurta ahdistusta epätietoisuudesta jonka päälle olin jäänyt, miten pystyn tästä jatkamaan enään eteenpäin?

Harmaata mössöä

Olin sopinut vaimoni kanssa riitamme ja yrittänyt parhaani mukaan selittää hänelle tunteitani sekä tuntemuksia ja sitä mitä tämä sairaus on tehnyt minulle. Päätimme että muuttaisimme kaikki Turkuun helmikuun puolivälistä. Olin edelleen aivan eksyksissä ja yritin vain kahlata läpi näitä harmaita päiviä kivut ja oireet seuranani.

Olin hukannut kaiken väriloisteen elämästäni, jäljellä oli vain harmaan sävyt ja painuin aina vain syvemmälle pimeyteen, ilman että jalkani koskettivat enään edes pohjaa. Tunsin itseni todella heikoksi, en voinnut ymmärtää mikä minua vaivasi. Päässäni vain kaikui nuo lääkärin sanat että olin täysin terve ja keksin itse nämä oireeni. Olinko tullut hulluksi vai olinko palanut loppuun? Mistä voisin enään saada apua? En ainakaan tuosta kaupunkimme rahareiästä, olinhan niin moneen kertaan jo käynyt siellä ja saanut vain nipun epämääräisiä diagnooseja.

Päivät kuluivat ja päivämäärät vaihtuivat, en enään saanut iloa mistään, mikään ei kiinnostanut enkä saanut enään elämästä otetta, pelkäsin todella paljon omaa avuttomuuttani sekä ilottomuuttta.

15. helmikuuta 2015

Sunnuntaipäivä eteni hiljakseen, ei enään kahvia, tällä kertaa tyydyin pelkkään kessuun.

Jostain olin saanut voimia yrittää vielä kerran tehdä jotain terveyteni eteen ja varasin ajan yksityiseltä psykiatrilta, jospa hän osaisi kertoa mikä on oikea hoitopaikka minulle, koska kukaan muu ei ole vielä osannut auttaa minua tässä sairauteni helvetissä.

16. helmikuuta 2015

Sain ajan psykiatrille iltapäivälle, yritin parhaani mukaan miettiä mitä kertoisin hänelle ja miten saisin kaivettua vastauksia päästäni joka oli aivan täynnä keskeneräisiä asioita joita en pystynyt millään ketjuttamaan yhteen. Päätin pyytää vaimoni mukaan vastaanottokäynille, jospa hän osaisi kertoa tilanteestani paremmin, olihan hän seurannut vierestä kuinka tämä sairaus oli saanut otteen minusta ja vienyt elämäniloni.

Klo 15:00

Olimme ajaneet Saloon tapaamaan psykiatria jolle kerroin tilanteeni vaimoni avustuksella, pitkien keskustelujen ja oirekuvausten jälkeen sain diagnoosiksi keskivaikea masennus somaattisilla oireilla. Tunsin kyllä itseni masentuneeksi, mutta lähinnä näiden tapahtumien ja oireiden takia. Lääkkeeksi määrättiin masennus- sekä ahdistuslääkettä, lupasin myös jättää kauppaan tuon litkimäni relaksanttikuran josta olin apua hakenut, ilmeisen huonolla menestyksellä.

Lähdettyämme lääkäristä, ajoimme apteekin kautta suoraan kotiin jossa otin ensimmäisen ahdistuslääkkeen samalla kun menin nukkumaan pienet päiväunet, kunpa olisin tiennyt silmiä kiinni laittaessa etten tulisi näkemään päivänvaloa enään pitkään aikaan. Ilmeisesti tämä lääkärissä käynti ja kaikki se epätietoisuus jota hartioillani kannoin alkoivat painamaan minua pohjalle, ja sinne pohjalle oli todella pitkä matka.

Kaikki muuttui mustaksi, en enään erottanut päivää yöstä, menetin ruokahaluni kokonaan ja painoni alkoi laskea rajusti. Kaikki mitä yritin väkisin henkenipitimiksi syödä tai juoda, tulivat samaa tietä läpi.

Seuraava muistikuva minulla on saman viikon torstailta, olin henkisesti niin loppu ja epätoivoinen, etten enään keksinyt mitään muuta kuin lopettaa tämän kärsimyksen jotenkin. Siinä minä istuin olohuoneen sohvalla vain odottaakseni että vaimo ja lapset menevät nukkumaan, tämän jälkeen tämä kaikki loppuisi. Olin miettinyt paikankin valmiiksi että vaimon olisi helppo jäljet siivota, myös tekotapa oli valmiina.

Sitä oikeaa hetkeä sohvalla odotellessa, jostain tuli ajatus että lapset heräävät ennen vaimoani, enkä halua että he löytäisivät isän siinä kunnossa.

Voin vain näin jälkikäteen todeta että vaimo ja lapset pelastivat henkeni.

Kiitos heille.

20. helmikuuta 2015

Eilisestä itsekkäästä päätöksestä pelästyneenä ja tähän päivään selvinneenä, aamukahvin ja muutaman kessun jälkeen avasin tietokoneen ja etsin sieltä Harjavallan numeron apua pyytääkseni. Löysin kyllä yhteystiedot ja puhelinnumeron, mutta en saanut puhelinta käteeni soittaakseni sinne ja vaikka olisinkin saanut numeron näpyteltyä, tuskin olisin pystynyt puhumaan puhelimeen mitään. Olin todella syvällä, pääni ei kertakaikkiaan enään pysynyt pinnalla.

Nukuin koko viikonlopun ja seuraava muistikuva tästä mustasta ajasta on tiistailta 24. päivältä.

24. helmikuuta 2015

Olin Raumalla käymässä ja lähdössä ajamaan takaisin kohti Turkua, olo oli jotenkin siedettävä vaikkakin ajatusmaailma hyvinkin köyhä enkä enään saanut muodostettua järkeviä lauseita. Alkumatka sujui hyvin aina Laitilaan saakka, kunnes jostain tuli ajatus päättää tämä kaikki kura jota olen niskaani kaatanut sekä muiden ihmisten rasitteena oleminen.

Ajatus tuntui todella helpottavalta enkä enään tuntenut kipua tai muutakaan ikävää, minut valtasi hyvin vapautunut olo pääsystä pois täältä ja lopettaa tämä tähän. Aloin etsimään sopivaa kiveä tien laidasta ja sen nähtyäni olisin painanut kaasun pohjaan, olin jo irroittanut turvavyönkin valmiiksi ettei sekään pystyisi enään estämään poispääsyäni.

Sitä oikeaa kohtaa etsiessäni vastaan tuli poliisiauto, ajattelin todella pitkään että vilkuttaisin valoja heille avun pyytämiseksi ja saisin kiinnitettyä heidän huomion, mutta en saanut käsiäni irti ratista. Hetken päästä tuli toinen virkavallan auto ja taas sama, käteni ei kertakaikkiaan irronneet ratista, vaan puristin sitä entistäkin tiukemmin.

Minut valtasi niin kevyt tunne etsiessäni sitä minulle tarkoitettua kiveä tai kalliota, en missään tapauksessa halunnut viedä muita mukanani koska heillä ei ollut osuutta tähän minun tilanteeseen, joten etsin sitä paikkaa tien oikealta puolelta.

Sitten tapahtui jotain mitä en vieläkään osaa selittää, joku tuli ja ohjasi autoni levähdyspaikalle ja sammutti moottorin, tämän tajuttuani olin todella kiukkuinen itselleni. Siellä minä auton sisällä huusin ja haukuin itseäni pelkuriksi, miksi en tehnyt sitä ja nyt tämä kaikki epätoivo vaan jatkuu ja jatkuu.

Hetken itselleni huutaneena minut valtasi hirveä ahdistus, en saanut enään happea auton sisällä vaan avasin kaikki auton ovet sepposen selälleen ja haukoin henkeä kuin astmakohtauksen saaneena.

En tiedä tarkkaa aikaa kuinka kauan olin levähdyspaikalla itseäni rauhoittelemassa, kun päätin että nyt minun on kerrottava tämä ja se viimeviikon tapahtuma vaimolleni. Lähdin ajamaan kohti Turkua hyvin ahdistuneena ja alle nopeus rajoitusten, olin päättänyt päästä perille turvallisesti.

Kotiin päästyäni yritin kertoa vaimolleni mitä oli tapahtunut, mutta hän oli saunomassa lasten kanssa joten jouduin odottelemaan vielä hetken. Minut valtasi jo ajatus sekä pelko etten uskallakaan sanoa hänelle mitään näistä tapahtumista, olin kuin villieläin häkissä kehää kiertäen. Kun vaimo ja lapset tulivat saunasta, keräsin rohkeutta ja sanoin hänelle tapahtumista ja siitä mitä olen yrittänyt itselleni tehdä.

Vaimoni ei kommentoinut asiaa mitenkään vaan etsi TYKS:in päivystyksen numeron soittaakseen sinne.

Puhelun päätyttyä hän vielä soitti lastenvahdin paikalle ja niin sitä mentiin päivystykseen, eikä aikaakaan kun olin psykiatrian päivystysosastolla juttelemassa hoitajien kanssa tilanteestani, myös lääkäri kävi luonani keskustelemassa hyvin ystävälliseen tapaan.

Siinä minä istuin lääkäriä odottaen rinta ahdistuksesta auki revittynä, toivoen että tuo seinällä oleva kello lakkaisi lyömästä.

En voinut uskoa että nyt minua kuunneltiin ja minua haluttiin auttaa kaikin keinoin, jopa tuo lääkäri sanoi minulle että jos hän ei saa järjestettyä lähetettä Harjavallan sairaalaan psykiatriselle päivystysosastolle, niin hän soittaa Rauman terveyskeskukseen ja pyytää kolleegaansa kirjoittamaan sen ja lupasi vielä järjestää kyydin valmiiksi minulle.

Sitten koitti se tapahtuma jota en tule ikinä unohtamaan, lääkäri tuli valkoisen kirjekuoren kanssa luokseni ja sanoi että tämä on pääsylippusi kohti parempaa huomista, tämä lähete mikä täällä kirjekuoren sisällä on, sitä ei ole missään muualla. Edes Harjavallan sairaalassa ei tiedetä tästä vielä mitään, nyt on sinun päätös otatko tämän kuoren vai lähdetkö takaisin vanhaan ja raskaaseen elämääsi?

Kirjekuoren käteeni ottaessani murruin aivan täysin, se kyynelien ja pahanolon purkaus oli jotain sellaista mitä en ole koskaan kokenut. Vaikka tuo lääkäri oli varmasti kaikkea nähnyt uransa aikana, otti hän minusta halausotteen. Siinä minä itkin tämän lääkärin olkapäätä vasten hyvinkin pitkään, eikä hänkään otetta irroittanut ennen kuin olin värisevällä äänellä kiittänyt häntä

Haluan vielä kiittää tätä erittäin ammattitaitoista naispsykiatria sydämeni pohjasta.

Jos vain tietäisin nimesi, niin lähettäisin kiitokseni henkilökohtaisesti kukkien saattelemana.

Luku 2

Sano mulle jotakin, ennen kuin meen.

25. helmikuuta 2014

Mennyt yö tuntui epätodelliselta, eikä ihan selvää varmuutta eilisistä tapahtumista ollut. Olinko kuvitellut tuon kirjekuoren joka minut pelastaisi? Miksi kuvitelmani kiusaa minua? Mitä pahaa olen sielulleni tehnyt? Eikö riivaajani voisi jättää jo minua rauhaan? Olet jo vienyt terveyteni, perheeni ja melkein henkeni. Eikö mikään riitä sinulle?

Valkeneva aamu sattui silmiini, edes huoneessa olevat verhot eivät antaneet armoa eikä sitä hämäryyttä jota mieleni himoitsi. Sänky keinui entiseen malliin ja katosta roikkuva lamppu toimi napana jonka ympärillä huone pyöri. Kaikki oli niin kuin monena aamuna ennenkin, eikä mikään ollut muuttunut.

Kampesin itseni väkisin ylös tuolta lämpöisen ja turvallisen peiton alta, peiton jonka suojaan niin monesti olen pahaa oloa piiloon mennyt.

Hitaasti ja osittain huojuvin askelin suuntasin kohti keittiötä, jossa tuo mustan kuran keitin jo odotti joka aamuista käyttöään. Matka tuonne kodin sydämeen kulki eteisen kautta, huomasin kyllä tuon seinää vasten nojaavan kirjekuoren lipaston päällä, sen enempää siihen ajatustani tuhlaamatta. Verkkainen laahustaminen jatkui kunnes ymmärsin näkemäni. Ajatukseni kahvista vaihtui kirjekuoreen, jonka vielä hetki sitten unessa kuvittelin saaneeni.

Tuo valkoinen suorakaiteen muotoinen menolippu olikin olemassa. Yölliset tapahtumat alkoivat muuttumaan todellisiksi, muutaman askeleen taaksepäin ottaneena tuijotin tuota kirjekuorta jonka tuo ystävällinen lääkäri oli minulle antanut. Tunteet alkoivat nousta selkärankaa pitkin ylös, aina niskan kautta silmiin ja lopuksi valuen suolaisina pisaroina lattialle.

Aivain kuin varmistaakseni näkemäni, otan tuon kirjekuoren käteni. Lipaston edessä tuota kirjekuorta pidellen kuulen jostain vaimean äänen, joku puhui mutta ajatukseni ei anna tilaa tuolle ulkoisille häiriöille.

Sama ääni toistuu, mutta nyt huomattavasti voimakkaammin. Onko kaikki kunnossa? Tuo kysymys tunkeutuu läpi korvien katkaisten mielikuvat eilisestä.   “On”.

Lasken kirjekuoren lipaston päälle ja aivan kuin varmistaakseni tilanteen todellisuuden, toistan vielä tuon vastauksen.

“On”.

Kaikesta tästä oudosta aamusta huolimatta suoritan nuo normaalit aamutoimet, kahvia ja kessua mutta nyt huomattavasti helpotuksen sekaisin tuntein ja hitusen odottavien ja malttamattomien ajatusten seurassa.

Jotenkin odotan lähtöä tuonne Harjavaltaan, varmistaakseni että tämä tosiaan tapahtuu. Edes pakkaaminen ei tuota ahdistusta, vaikka en edes tiedä mitä minun pitäisi ottaa mukaan, joten reppuni saa hyvin sattumanvaraista täytettä. Enhän edes tiedä kauanko tulen olemaan tuolla vuosisadan vaihteessa rakennetussa parantolassa.

Aika kuluu kuin huomaamatta ja yllättäen lapsenvahtikin on jo ovella joten lähdön hetki on oikeasti käsillä. Hyvästelen lapset "isi menee lääkäriin, mutta isi tulee takaisin" jotenkin tuo hyvästely repii taas rintani auki ja tunnen kuinka ahdistus tekee hengitykseni taas raskaaksi, nyt tämä tosiaan tapahtuu. Miksi sairauteni realisoituu juuri tässä tilanteessa ja lasten silmien edessä, pelon ja pakon sanelemana minun on mentävä ulos ennen kuin nuo suolaiset helmet löytävät tiensä silmäkulmiin.

En kertakaikkiaan halua näyttää lapsille tilanteen vakavuutta ja aiheuttaa hämmennystä sekä pelkoa heissä. Ennen ulos menoa kuiskaan vaimolle, että hyvästelee vielä lapset puolestani uudelleen, mä en enään pysty siihen uudelleen.

Muistamaton matka

Matka Turusta Harjavaltaan kestää reilut tunnin, mutta varsinaista kuvaa minulla ei ole koko matkasta. Joitain yksittäisiä kuvia mieleeni on jäännyt kuten yksi iso liikenneympyrä keskellä peltoa sekä jokin kivikautinen museo joka matkan varrella tien laidassa sijaitsi.

Varsinaiset muistikuvat alkavat, kun käännymme Harjavallan sairaalaan johtavalle kadulle, joka on aivan luotisuora aina horisonttiin asti. Sairaalan opasteet ja kyltti parkkipaikalle. En tiedä mitä olen matkalla ajatellut tai tehnyt, enkä sitä ole vaimoltani edes kysellyt. Ehkä mieleni antoi minulle hetken rauhan, hetken levähtää.

Harjavallan sairaalaa on hyvin majesteettinen, ehkä hieman pelottava. Iso valkoinen kivitalo kivisillä pääoven portailla joita koristaa todella vankat pylväspilarit. Raskas pääovi johdattaa isoon aulaan, joka myös tuntuu olevan veistetty kivestä. Näiden paksujen seinien sisältä eivät avunhuudot ulkopuolelle kanna.

Hetken tuossa kraniitin värisen aulan seinällä olevaa opastekylttiä tutkittuani, huomasin olevani väärässä rakennuksessa. Tuo rakennus johon minun pitäisi lähetteen mukaan ilmoittautua sijaitsi tämän sairaala-alueen toisella reunalla ja jollain tavalla oli helpotus poistua tuosta raskaasta kivilinnasta.

Pitkin sairaalan aluetta käveltyämme saavuimme tuon päiväsairaalan eteen, vielä yksi kessu ennen sisään menoa ja portaiden kiipeämistä kolmanteen kerrokseen.

En tiedä tarkalleen mitä kello oli, mutta uskoakseni lähempänä puoltapäivää kun viimein astuimme tuosta ovesta sisään johon minun oli tarkoitus ilmoittautua. Annoin lähetteen ensimmäiselle hoitajalle jonka näin ja hänen kehoituksestaan istuimme odottamaan, että joku tulisi hakemaan minut lääkärin luokse.

Istuimme vaimoni kanssa tuossa käytävässä joka lähinnä muistutti vanhan kansakoulun käytävää, tuo pitkä ja historian tahrimat seinät kuiskivat kuulijalle omaa tarinaansa. Käytävä oli synkkä vailla piristävää auringonsädettä, aivan kuin tuo viimeisten askelien sininen linja.

Ainoa luonnonvalo pääsi kurkistamaan sisälle vain käytävän päädyssä olevasta ristikkomaisesta ikkunasta.

Askelten kaiku kertoi jonkun lähestyvän, yllättäen tyhjyyteen tuijottamiseni katkaistiin ja edessäni seisoi sivilivaatteisiin pukeutunut mies, ainoa henkilökuntaan viittaava tunniste oli tuo kaulassa roikkuva henkilökortti ja rintataskuun kiinnitetty hälytysnappi. Nostin katseeni ylemmäs nähdäkseni noutajani kasvot jolloin tuo siistitellyn parran omaava miehen suusta pääsi sukunimeni kysyvään sävyyn.

Nousin tuosta plyyssikankaisesta yhden hengen nojatuolista kätelläkseni vastauksena esitettyyn kysymykseen.

Tästä eteen päin jatkaisin matkaa yksin, joten tuli aika hyvästellä vaimo. Halausten ja jäähyväis suudelmien saattelemana lähdin tämän parrakkaan miehen matkaan kohti tuota ristikkoikkunaa, sinistä linjaa valoa päin.

Käytävän päässä oli toinen porraskäytävä, josta laskeuduimme kerrosta alemmaksi. Tässä kohtaa seurueseeni liittyi vielä kaksi hoitajaa lisää, joten kolmen henkilön saattelemana saavuimme lääkärin vastaanottohuoneen eteen. Oven ollessa valmiiksi auki ohjattiin minut suoraan tuon tohtorin luokse, yllätyksekseni myös nuo kolme hoitajaa tulivat huoneeseen, kukin omalle tuolilleen. Istumajärjestys muistutti sulkeutunutta ympyrää.

Lääkärin tutkiessa lähetettäni, muut hoitajat esittelivät itsensä. Muistan että tämä parrakas mies kertoi olevansa päiväsairaalan ohjaaja, jälkeenpäin seurueeseen liittyneet kaksi nais hoitajaa kertoivat olevansa  akuuttipsykiatrian osastolta. Sitten tuli lääkärin vuoro joka pyysi minua kertomaan mitä on tapahtunut.

Kuin samaa mantraa toistaen kerroin tälle lääkärille saman jonka juuri edellisiltana TYKS:in psykiatrian päivystyksessä olin kertonut.

En osannut kerta kaikkiaan sanoa mitään muuta. Pääni oli aivan jumissa ja pääkipu joka minua oli jo usein kuukauden vaivannut piti minua pilkkanaan.

Hoitajien vuorotellen minulta tuntemuksia kysellessä, yritin kyllä parhaani mukaan niihin vastata, mutta tuo sama mantra vain toistui. Lopuksi hoitajien ja lääkärin keskustellessa keskenään tulivat he päätökseen, että minut siirretään tuonne akuuttipsykiatrian osastolle ainakin toistaiseksi. Kättelin lääkärin ja tuon parrakkaan hoitajan. Niin alkoi matkani osastohoitoon kahden nais hoiotajan saattelemana.

Minulla ei ollut ajatustakaan missä tuo osasto sijaitsi, mutta ei selvästikään tässä rakennuksessa, koska suuntasimme ulos ja lähdimme kävelemään hyvin hiekoitettua käytävää pitkin. Matkalla hoitajat kertoivat osastosta johon olen menossa sekä matkan varrella olevista tupakointi paikoista joista yhteen pyysin pääsyä ja se minulle myös suotiin.

Matkan jatkuessa huomasin tuon kivisen päärakennuksen jota kohti matkamme vääjäämättä eteni. Jotenkin toivoin, että ohittaisimme tuon kraniittipalatsin, mutta ei. Matkan määränpää oli tuossa rakennuksessa. Saavuimme tuohon päärakennukseen takakautta, jossa sijaitsi lastauslaituri ja jonkin tapainen tupakointipaikka. Hoitajat kyllä huomauttivat että tämä ei ole virallinen sauhuttelu paikka, mutta kaikki tätä tuntuu käyttävän. Jos vaan mahdollista niin käy tupakalla tuolla matkan varrella olleessa tupakointi katoksessa.

Taka ovesta sisälle mentyämme, huomasin tuon saman aulan jossa vielä hetki sitten tutkin seinällä olevaa opastetaulua. Tällä kertaa kuitenkin matkani jatkui kivisiä portaita kerroksen ylemmäksi. Huomasin seinällä opasteet ja nuolet jotka johdattivat kulkian oikean oven taakse.

Viimein edessäni oli raskas panssarilasein varusteltu metalliovi johon oli kiinnitetty numerosarja 22 ja alapuolella teksti akuuttipsykiatria.

Olin päässyt perille, tuon oven takana minut hoidettaisiin kuntoon. Vaikka käytävä joka tämän oven luokse johti oli hyvin harmaan sävytteinen ja kapea, mutta oven takana minua odotti iso aula jossa sijaitsi sekä päiväsali että ruokailutila. Hetken ympärilleni katselleena huomasin myös lääkärin huoneen ja hoitajien toimiston.

Toinen saattajistani pyysi minua istumaan aulassa olevaan pehmeään tuoliin ja odottamaan hetken, että joku tulisi kohta hakemaan minut siitä pois ja näyttäisi minulle huoneeni. Aulassa oli myös muita potilaita, mutta ilmapiiri oli silti yllättävän seesteinen. Onko kaikki lääkitty hiljaiseksi, vai onko kuvitelmani psykiatrian osastosta väärä? Tätä ajatusta päässäni pyöritellen eteeni ilmestyi taas uusi naishoitaja joka esitteli itsensä ja kertoi että on minun omahoitaja tästälähtien. Sain myös nipun kaavakkeita täytettäväksi jotka voisin täyttää sitten kuin vain jaksan.

Hetken keskustelun jälkeen lähdimme kävelemään osaston käytävää pitkin jossa sijaitsi potilashuoneet, kävelimme lähes päätyyn asti, kunnes koitti huone numero viisi.

"Tässä on sinun huone" hoitajani sanoi ja jatkoi että minulla kävi tuuri, koska tämä on yhden hengen huone jossa oli myös oma kylpyhuone ja suihku. Huone oli pieni, mutta riittävä minulle. Huomasin myös että ovista puuttuivat lukot, joten edes kylpyhuoneen ovea ei saanut lukittua joka tuntui aluksi omituiselta, mutta ajanmittaan siihen tottui.

Olen kuullut puhuttavan pyöreistä huoneista, mutta tämä minun huoneeni oli viisikulmainen sekä kolmion muotoinen kylpyhuone jossa suihku oli sijoitettuna kolmion terävään kärkeen. Ettei siinä ollut vielä tarpeeksi ihmettelemistä, oli kolmion päätyseinälle asennettu turvapeili, josta ei hyvällä tahdollakaan saannut mitään järkevää kuvaa itsestään, peili vääristi kasvonmuodot mitä omituisimmiksi aina riippuen mistä kulmasta itseään katsoi. Lopuksi löysin peilin vasemmasta alareunasta noin viisi kertaa viisi senttisen sileän kohdan josta voisin apua saada kun parranajon aika koittaisi.

Vaatteet kaappiin laitettuna, yritin hetken tuossa kapeassa sairaalasängyssä torkkua mutta huoneen oven yläpuolella oleva kello herätti minut joka minuutin välein. Tuo kellosta lähtevä ja pään läpi tunkeva ääni otti vain voimaa näistä kivisistä seinistä. Jos en vielä ole hullu, niin täällä sellaiseksi viimeistään tulisin.

Jostain kuului koputtava ääni, ääni joka ei sopinut tuon viisareita pyörittävän kapistuksen paukkeeseen.

Samalla kun nousin istumaan sängyn reunalle sitä ihmettelemään, huoneeni ovi avattiin. Oviaukossa seisoi tuo naishoitaja joka hetki sitten saattoi minut tänne yksiööni.

"Lääkäri ottaisi sinut nyt vastaan" tuo omahoitajani sanoi.

Siihen mitään sanomatta lähdin seuraamaan hoitajaani, vasta käytävälle päästyämme sain sanottua että kävin juuri hetki sitten lääkärissä tuolla toisessa rakennuksessa. Osaston lääkäri haluaa keskustella kanssasi ja samalla tehdään alustava hoitosuunnitelma, tulen myös lääkärin luokse omahoitajani jatkoi.

Matkamme jatkui kohti tuota päiväsalia, jossa sijaitsi kaikki ruokatilasta aina hoitajien huoneeseen. Näytti tilassa olevan myös paikka jossa potilaat saavat keitellä kahvia. Yllätyksekseni myös lääkärin huone sijaitsi tuossa toiminnan keskuksessa.

Niin sitä taas istuttiin tohtorin pakeilla, tämä oli jo kolmas kerta vuorokauden aikana. Jokseenkin sama kaava toistui kuin hetki sitten tuolla päiväsairaalassa.

Tuota samaa mantraa toistaen kerroin saman tarinan taas kerran, päässäni ei kertakaikkiaan ollut tilaa ajatuksille tai järkevälle keskustelulle. Tällä kertaa lääkäri myös kysyi lääkkeistä, kerroin mitä tuo Salossa oleva psykiatri oli määrännyt ja mitä haittavaikutuksia ne olivat aiheuttaneet.

Lääkkeeni vaihdettiin siltä seisaaltaan toiseen masennuslääkkeeseen ja ahdistuslääkeannostani nostettiin. Tuo lääke tuli listalle niin sanotusti tarvittaessa otettavaksi ja tarvetta kyllä oli.

Lopuksi lääkäri ja omahoitajani sopivat, että alustava hoito jaksoni olisi kaksi viikkoa ja sitten tehtäisiin uusi arvio.

Kettelyiden ja omahoitajan saattelemana kävin ottamassa  tarvittavan ahdistuslääkkeen.

"nyt otat vain rauhallisesti ja jos vaan tuntuu että tarvitset jotain niin tule nykäisemään hihasta"

Tuon lauseen saattelemana päätin käydä pihalla kessulla, en enään muistanut missä tuo tupakointipaikka sijaitsi, joten päätin poltella tuossa lastauslaiturilla vaikka seinässä oleva kyltti sen kielsikin.

Tuossa kielletyssä paikassa kessutellessani soitin myös vaimolle ja kerroin mitä lääkäri oli sanonut sekä hoidon pituuden, joka tuntui tuossa vaiheessa pitkältä ajalta. Olin todella väsynyt päivän tapahtumista, joten vaimolle heipat sanottua raahasin itseni tuonne kivisiin portaisiin pyrkimyksenä päästä viimein uneen yksiöni minuuttiviisarin paukkeesta huolimatta.

Klo 19.00

Oveeni koputettiin, Olin kuin olinkin nukahtanut ja nyt olisi iltapalan aika, tiesi tuo oviaukosta kurkistava mieshoitaja sanoa. Mitään näläntunnetta en kuitenkaan kokenut

"taidan jättää väliin tällä kertaa"

ilmoitin tuolle sanansaattajalle joka ei myöskään iltapalan syömistä minulta vaatinut.

Nousin kuitenkin sängystä vain käydäkseni kessulla ja palatakseni takaisin peiton alle.

26.helmikuuta.2015

Kello taisi olla lähempänä aamu seitsemää kun havahduin hereille, yläkerrassa joku koputti patteria, mutta rytmistä en kyllä saannut kiinni.

Mitä lie nykymusiikki mahtoi kolistella. Pää oli kipeä entiseen malliin ja sänky keinui, mutta en enään jaksanut välittää mokomista vaivoista. Ylös päästyä ja jollakin tapaa heränneenä, oli aamutoimien aika. Edelleen tuo kylpyhuoneen peili vääristi kasvoni mitä ihmeellisimpiin muotoihin, eikä tilannetta auttanut yhtään tämä huimaaminen.

Vaatteet päälle vedettyäni sekä nuo osastolta saadut sandaalin malliset tossut jaloissani lähdin päättäväisesti eteen päin, pyrkimyksenä päästä tuonne lastauslaiturille.

Matkani katkesi kuitenkin osaston ulko-oveen joka oli lukossa, onko tämä sittenkin suljettu osasto ehti jo mielessäni käydä, kunnes vähän katsetta siirtäneenä huomasin ovipielessä lapun "ovi on avoinna klo 07.00-21.00" Vilkaisin kelloa joka oli tuon keittiön tiskin yläpuolella. Vielä viisi minuuttia.

Juuri kun sain itseni istuma-asentoon tuohon samaiseen tuoliin jossa eilen hoitajaa odottelin, käveli joku mieshoitaja minua kohti huomenia toivottaen,

"tupakalle menossa?"

Huomenta juu, sain vastattua pysähtymättä ohitseni kävellen, avasi tuo mieshoitaja ulko-oven. Olet varmaan Nico? Kuului uusi kysymys samalla kun nousin tuolista ylös. Myöntävän vastauksen saaneena mieshoitaja jatkoi, sinun pitää käydä labaratoriossa ennen aamupalaa,

“tiedätkö missä se on?”

En, en tiedä vastasin vähän ihmeissäni.

“Sitten kun olet menossa labraan, niin tule käymään tuolla hoitajien huoneessa, joku varmasti lähtee saattamaan sinut sinne, tämä heti ystävälliseltä tuntuva mieshoitaja jatkoi.”

Ulkona oli kylmä, siitä huolimatta polttelin kaksi kessua, seuraani liittyi myös ilmeisesti joku toinen potilas, aivoni antoivat minun päätellä, tuskimpa henkilökunta täällä kielletyllä paikalakaan polttelee. Osastolle takaisin päästyäni, istahdin päiväsalissa olevalle sohvalle ja avasin television, josko aamuteevee tarjoisi jotain ajanvietettä. Samaa olin toivonut jo usean viikon, mutta pääni ei televisiota kaivannut, joten sama vaikka olisin katsellut tuota kivistä seinää joka varmasti yhtäpaljon informatiota korvien väliini tuottaisi.

Ilmeisesti laitoshoitaja työnteli lämpökärryjä keittiöön, joten aamupalan aika koittaisi piakkoin. Suuntasin katseeni tuonne hoitajien huoneeseen ja reitin suunnitelemana nousin ylös ja samalla yritin saada tuon aamuisen hoitajan kasvoja mieleeni, mutta turhaan. Ovelle päästyäni, oli tieto saattotarpeesta jo saavuttanut muut hoitajat, ennen kuin ehdin edes suutani avaamaan luokseni käveli taas uusi tuttavuus.

“Voidaan varmaan mennä?”

Nyökkäyksen saattelemana lähdin seuraamaan tämän kertaista saattajaani. Portaat alas ja vasemmalle sitten tiukka oikea.

Labra on tuolla käytävän päässä missä on ovi auki, voit varmaan mennä sisälle suoraan kun tällä kertaa ei taida olla muita potilaita, osaatko tulla takaisin osastolle? Juu osaan, vastasin. Olinhan samassa kerroksessa jossa lastauslaituri sijaitsi.

Verikokeet ja laastarin kyynärvarteen saaneena, aloin suunnistamaan kohti osastoa. Jostain syystä löysin itseni kuitenkin taas tuolta lastauslaiturilta. Siinä sitä seistiin teepaita ja veryttelyhousut päällä kylmässä viimassa. Olisi luullut että aamusta olisin jotain oppinut.

Viimein osastolle päästyäni oli aamupala tarjolla. Ensimmäistä kertaa näin myös muut potilaat, pikaisen laskutoimituksen suorittaneena osastolla oli lähes parikymmentä. Ensin meinasin jättää tämänkin ateriahetken väliin, mutta koska en ollut vielä kahvia saanut päätin liittyä muiden seuraan.

Kahvin lisäksi tarjottimelleni eksyi myös voileipä, mutta jouduin jättää sen syömättä edelleen kateissa olevan ruokahalun takia.

Hyvin nestepitoisen aamupalan jälkeen oli aamulääkkeen aika, nyt tarjolla oli tuo eilen sovittu uusi masennuslääke, pyysin samalla hoitajalta jos saisin yhden tarvittaessaotettavan ahdistuslääkkeen ja se minulle annettiin sen enempää syytä kysymättä.

Taas kessulle ja takaisin osastolle, omahoitajani oli tullut aamuvuoroon töihin ja halusi keskustella kanssani vähän, pieni pelko valtasi minut ja ajattelin että keskustelu olisi todellisuudessa kuulustelu syömättömyydestä, mutta pelkoni osottautui hyvin pian vääräksi. Omahoitajani halusi kuulla miten yöni oli mennyt ja olinko muistanut käydä labrassa, hetken keskustelun jälkeen puheeksi tuli myös tämä syömättömyys ja selitinkin ruokahaluni kadonneen johonkin. Omahoitaja ei kuitenkaan ollut huolissaan siitä, vaan sanoi että syöt sitten kun haluat ja aloitat pienillä määrillä.

Kerroin myös väsymyksestä joka minua oli jo toista viikkoa vaivannut ja olisiko mahdollista jos nukkuisin päivällä. Asiasta oli kuulemma keskusteltu myös lääkärin kanssa ja näiden uusien lääkkeiden pitäisi myös auttaa siihen tolkuttomaan väsymykseen. Omahoitajani luvalla sain rauhassa nukkua, joten keskustelun päätyttyä yksiöni sänky kutsui minua jo luokseen.

Klo 14.30

Vaikka olin juuri nukkunut useamman tunnin, väsymys ei vain tahtonut päästää minusta irti.

Itseni pakottaneena nousin ylös tuosta ihanan pehmeästä ja lämpöisestä turvapaikasta lähteäkseni taas kerran tuonne lastauslaiturille, nyt aamusta viisastuneena hain vaatekaapista hupparin lämmikkeeksi. Käytävää kohti päiväsalia kävellessäni ohitin potilaiden kahvihuoneen josta nenääni suorastaan leijui lämmin kahvintuoksu. Vilkaisin tuonne huoneeseen ja samalla kuului ääni

"otatko kahvia?"

Kutsujana oli toinen osaston potilas joka juuri oli kahvin saannut keitettyä. Esittelyiden ja kahvin mukiin kaatamisen jälkeen sain kuulla miten kahvin keitto on järjestetty ja että osaston keittiöstä sai sokerin ja maidot pyytämällä. Kahvin osto oli kuitenkin potilaiden itse tehtävä ja seinällä olikin lista johon kahvipaketin tuomisen jälkeen nimensä sai kirjoittaa, näin ollen kaikki jotka kahvia ovat tuoneet saivat sitä myös keittää.

Tietyt pelisäännöt toki kahvinkeitossakin oli ja tämä oli ilmoitettu huoneen seinään teipatussa lapussa "kahvia saa keittää klo 06.00-21.00 välisenä aikana"

Lappua lisää lukiessa kävi myös selville että

"potilaat itse tiskaavat astiat ja pitävät kahvihuoneen siistinä"

ja ihan siistiltähän tuo huone näytti.

Kahvit juotuani ja kupin tiskanneena lähdin jatkamaan matkaa kohti alakerrassa sijaitsevaa määränpäätä. Loppupäivä kului hyvin verkkaiseen tahtii mukkumisen ja kessulla käyntien merkeissä. En tänäpäivänäkään saannut mitään syödyksi, eikä minun missään kohtaa eden nälkä ollut.

27.helmikuuta.2014

Tämä talviuneni tuntui vain jatkuvan, vakka olin nukkunut koko yön lähes herilemättä oli tämäkin aamu eilisen kaltainen.

Poikkeuksen teki se että yläkerran nykymusiikin ystävä taisi vielä nukkua, koska yksiöni äänimaailma oli tuo tuttu yhden nuotin sävelmä jonka kapellimestarina toimi oven päällä oleva viisarinpyörittäjä.

Kello oli lähes kuusi aamulla, kun jostain muistin eilisen lapun joka tuonne kahvihuoneen seinään oli teipattu. Hampaidenpesun ja omituisen peilikuvan saattelemana asetin reittihakuuni tuon tuoksujen täyttämän huoneen. Käytävällä ei näkynyt mitään liikettä eikä tuota kahvin tuoksua nenääni kantautunut, joten taisin olla ainoa potilas joka tähän aikaan hereillä oli. Kahvia juoden ja musiikkia kuunnellen seurasin herkeämättä tuota ajankulua, lähes tunti vielä ennen kuin pääsen pihalle.

Toivoin mielessäni, että jos menen istuskelemaan tuonne päiväsaliin niin pääsisin vähän aikaisemmin ulos, mutta en päässyt. En tiedä johtuiko se siitä ettei eilinen mieshoitaja ollut työvuorossa vai olinko vain niin näkymätön. Totuus taisi olla kuitenkin se että aikatauluista pidettiin kiinni.

Aika kului ja ovet aukenivat ajallaan, sen verran eilisestä oppineena olin pukenut päälleni taas tuon hupparin. Vaikka olen ollut täällä vasta muutaman päivän, on minusta tullut kahvin ja tupakan suurkuluttaja. Noita tutuiksi tulleita portaita osastolle takaisin päässeenä tuli hoitaja tervehtimään ja kertomaan aamun ohjelmasta sekä aamukokouksesta joka olisi juuri ennen aamupalaa. Aamukokous oli minulle täysin uusi tuttavuus, mutta osallistun siihen tietenkin kun kerta pyydetään.

Kellon lähentyessä aamu kahdeksaa alkoi myös muita potilaita ilmaantua päiväsaliin, Sitten koitti tämä kokouksen aika, yllätyksekseni kokouksessa käytiin läpi sairaala-alueen tapahtuma tarjontaa, oli jumppaa miehille ja naisille, tarjolla oli myös toimintaterapiaa sekä nippu muita akvititeettejä. Kokouksen lopuksi näytti olevan aamujumppa hoitajien esimerkin mukaan. Näitä aamukokouksia olisi joka aamu paitsi viikonloppuisin.

Jätin taas kerran aamupalan väliin, olinhan juuri juonut monta kuppia kahvia. Aamulaakkeet ja lisää kessua, siinä oli minulle ihan riittävästi vatsantäytettä. Aamupäivä kului jälleen kerran nukkuen.

Lounaan ollessa katettuna kävi omahoitajani herättelemässä minua syömään, saavuin kyllä päiväsaliin ja sain jopa lautaselleni pienen määrän salaattia ja lasin maitoa. Huomasin omahoitajani seuraavan syömistäni, joten tämä syömättömyyden aika taitaa olla päättymässä. Lautasen tyhjäksi haarukoituna ja astiat palautettuna, lähdin hakemaan huoneestani hupparia ja noita tupla määrän kuluvia kessuja, kun omahoitajani pysäytti minut kertoakseen että voisimme hetken päästä keskustella. Nämä keskustelupyynnöt tuntuvat tulevan aina yllättäen ja aiheuttavat jollain tavalla pientä pelkoa. En tiedä johtuuko se masennuksesta vai ahdistuksesta, mutta itsestä kertominen tuntuu vaikealta vaikka kyselijänä onkin hoitaja.

Pihalla käytyä lähdimme jälleen kerran hoitajan kanssa tuonne yksiööni. Sinänsä tuo paikka tuntuu turvalliselta, vaikka tarve lähteä karkuun on välillä nostanut päätään. Yllättäen omahoitajani kysyi

"oletko vielä ajatellut kuolemaa?"

Tuo kysymys aiheutti pelkoa, pelkoa siitä että uskallanko vastata rehellisesti ja jos myönnän ajatelleeni siirretäänkö minut suljetulle osastolle. Päätin kuitenkin yrittää vastata mahdollisimman rehellisesti, koska apua täältä olin tullut hakemaan.

Olen, olen ajatellut kuolemaa, mutta eri tavalla. Kuolema olisi helpotus, jos tämä sairaus olisi kuolemaan johtava niin odottaisin sitä herkeämättä.

"Et ole siis ajatellut nyt itsemurhaa?"omahoitajani jatkoi

en ole, mutta kuolemaa kyllä.

Luulen että omahoitajani oli tyytyväinen rehelisyydestäni, mutta muistutti vielä lähtiessään mikäli vaan vähänkin tulee itsetuhoisia ajatuksia, niistä pitää uskaltaa kertoa heti.

Omahoitajani poistuttua minut valtasi taas tuo valtava ahdistus, jo entuudestaan pienen huoneeni seinät tuntuivat liikkuvan hengitykseni tahtiin, pelottava huoneen huohotusääni pakotti minut jälleen kerran hakemaan turvaa tuolta peiton alta.

Havahdun koputusääneen, ajattelin hoitajani unohtaneen jotain ja nyt hän seisoisi tuolla oven takana.

Kohotin päätäni piilopaikasta antaakseni hyväksynnän ovenavaamiselle, oviaukossa olikin tuo tuttu mieshoitaja joka kerto päivällisen olevan tarjolla, hämmästyneenä nostin katsetta oven yläpuolella olevaan kelloon joka oli kuluttanut neljä tuntia elämästäni, olinko nukahtanut vai siirtynyt ajassa eteenpäin? Lyhyen myöntävän vastauksen saaneena poistui hoitaja oveltani yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Ajatukset jumissa ja silmät kuin kolmosen teevee pöllöllä laahustin kohti päiväsalia. Tiesin että syömistäni oli aloitettu tarkkailemaan, päätyi tarjottimelleni jälleen kerran salaattia  mutta nyt leivällä höystettynä. Kyytipojaksi lasi maitoa jolla saisin ruuat alas huuhdeltua. Ei edelleenkään ruokahalua eikä näläntunnetta.

Hoitajille selvästi riitti se että sain syödyksi jotain, koska ruokailun päätteeksi minut herättänyt mieshoitaja katsoi silmiini samalla nyökäten päätään hyväksynnän merkiksi.

Tällä kertaa ajattelin tehdä poikkeuksen ja mennä ruokailun päätteksi juomaan kupin kahvia tuonne potilaiden kahvittelu huoneeseen, vasta tuon mukillisen mustaa tervaa juoneena hakeutuisin lastauslaiturille josta oli kielloista huolimatta tullut vakituinen kessuttelu paikkani.

Iltapäivä sujui rauhalliseen tahtiin, istuin jopa lähes tunnin tuolla kahvihuoneessa musiikkia kuunnellen. Talon tavoille oppineena suuntasin nokkani kohti lastauslaituria illan viimeisille, sisälle takaisin päässeenä pyysin tarvittaessa otettavan jotta saisin ajatuksiltani rauhan.

28.helmikuuta.2014

Yläkerran rumpalihan se siellä patteria paukutteli saaden ainakin minut hereille, tuollaiset nykymusiikin soittajat joutavat kyllä suljetulle osastolle.

Pikainen kelloon vilkaisu, puolituntia kessuun. Hammaspesu ja kuontalon harjaus, en tiedä minkälaisen töyhtöhyypän kampauksen olin saanut aikaiseksi tuon kuplia päähän tekevän peilin edessä, eikä sillä varmasti väliä ollutkaan. Olihan Einsteinilläkin tukka pystyssä vaikka ei hullujen huoneelle koskaan joutunutkaan.

Olen nyt nukkunut lähes kaksi viikkoa putkeen enkä lämmintä ateriaa ole edessäni nähnyt ja vaikka olisinkin, niin syömättä olisi jäänyt. Riivaajani on vienyt minulta myös ruakahalun, tuo julma otus joka sisälleni on tullut asumaan näivettää minut hengiltä.

Painoni oli pudonnut ennen tänne tuloa lähes seitsemän kiloa ja luulen että tuo kilomäärä on kasvanut entuudestaan, rehellisesti täytyy myöntää etten ole huolissani vaikka pelkkää luuta ja nahkaa olenkin.

Käytävää pitkin kohti kahvihuonetta kävellessäni tunsin tuon lämpimän tuoksun, joku oli noussut ennen minua. Mahtoikohan rumpali myös hänet herättää. Kahvihuoneessa oli jo tutuksi tullut potilas, aikaa kuluttaaksemme päätimme pelata tikkiä joka on todella tylsä kaksin pelattuna, mutta hulluilla on halvat huvit.

Aamu sujui yllättävän hyvin, ainoan poikkeuksen teki tuo kessujen mahdollinen loppuminen ja koska kanttiini oli viikonloppuisin suljettuna pitäisi minun lähteä Harjavallan keskustaan niitä ostamaan. Ajatus tuosta kävelystä keskustaan tai saatika kaupassa käynti tuntui todella kaukaiselta. Vaikka potilaat ovat osastolla siviilivaatteet päällä, kaupassa varmasti jokainen asiakas huomaisi minun olevan psykiatriselta osastolta.

Päivät kului verkkaiseen tahtiin ja yläkerran rumpali tuo suljetun osaston lahja nykymusiikille toimi herätyskellonani lähes joka aamu. Kylpyhuoneen peili yritti hyvää vauhtia tehdä minusta skitsofreenikkoa tuolla muotoja muuttavalla heijastuksellaan. Jopa nimeni oli löytänyt tiensä tuonne kahvihuoneen seinässä olevaan listaan, tuo kahvipaketti jonka kanttiinista ostin taisi olla huippulaatuista ainakin hinnan perusteella.

Pelottava todellisuus

10.maaliskuuta.2015

Olen nyt ollut kaksi viikkoa osastolla, syöminen sujuu jo hyvin ja unirytmi on palautunut lähes ennalleen.

Sairaala-alueelta en ole vielä uskaltanut poistua, mutta yritän pakottaa itseni tuonne keskustaan vielä tällä viikolla.

Omahoitajani houkutteli minut menemään musiikkiterapiaan, mielestäni tuo yläkerran musiikintuottaja olisi riittänyt minulle, mutta päätin mennä ainakin kokeilemaan. Mitään ennakkokäsitystä minulla ei kyseisestä terapiasta ollut, muutakuin se että hoitajani pyysi minua miettimään jonkun kappaleen valmiiksi, joku sellainen joka sopisi tähän hetkeen tai olisi jollain tapaa tärkeä minulle.

Pitkään en tuota kappalevalintaa miettinyt, kuin tyhjästä mieleeni tuli kolmannen naisen "vuoret tuuli pois puhaltaa" sanoituksen tumma sävy sopi sieluni maisemaan täydellisesti.

Käynti musiikkiterapiassa oli todella hyvä ratkaisu, tuon mieleeni tulleen kappaleen kuuntelu ja siitä keskustelu terapeutin kanssa sai minut miettimään tämän hetkistä tilaani. Ymmärsin kuinka syvälle sekä pimeään olenkin päässyt vajoamaan. Täältä nouseminen ei yksin tulisi millään onnistumaan.

Osastolle takaisin mentyäni, kävelin suoraan huoneeseeni ja käärin tuon pehmeän suojakilven ympärilleni. Tuo kappale avasi silmäni.

11.maaliskuuta.2015

En tiedä johtuiko eilisestä tilanteeni ymmärtämisestä tai tuon kappaleen sanoman miettimisestä, mennyt yö oli todella levoton. Vain muutama tunti unta ja sekin pinnallista. Kellon minuuttiviisarin nakutuksen kuuntelua joka voimistui sitä mukaa mitä enemmän kello kävi.

Levotonta pyörimistä sängyssä, ahdistusta tilanteen ymmärtämisestä ja ajatuksia karkuun lähtemisestä.

Odotin vain sängyssä että kello tulisi kuusi, pääsisin keittämään kahvia ja rauhoittelemaan itseäni.

Normaaliin tapaan hakeuduin päiväsaliin ennen seitsemää toiveena ennenaikainen pääseminen pihalle, mutta kuten niin moneen kertaan ennenkin ovet avattiin juuri seitsemältä. Polttelin kaksi kessua ennen kuin palasin takaisin sisälle ottamaan vielä yhden kupin nyt jo aika väkeväksi muuttunutta mustaa kuraa. Ihme että ylipäätään vatsani kesti sitä myrkkyä.

Aamukokouksessa sain kuulla että minulla olisi lääkärin tapaaminen kahdelta iltapäivällä, tänään siis mietittäisiin miten hoitoni jatkuisi ja ylipäätään missä. Haluaisin kyllä palata jo kotiin, mutta kestäisinkö sitä arkea vielä? Jos pelkkä minuuttiviisarin pauke tekee kipeää, mitä lasten äänet aiheuttaisi? Epätietoisuuden pelko nosti jälleen kerran päätään.

Aamupalan syötyäni ja hetken huoneessa mietittyäni, päätin tänään uskaltautua tuonne keskustaan, asiasta hoitajan kanssa keskusteltua ja reittiohjeet saatuani, ehdotti hoitaja että ottaisin tarvittaessa otettavan ahdistuslääkkeen ennen lähtöäni. Tuo lääke auttaisi minua kohtaamaan myös ne muut kaupan asiakkaat.

Kohti keskustaa kevelessä jokainen otettu askel oli raskas, vaikka matkaa ei ollut kuin reilu kilometri tuntui se liian suurelta tavoitteelta. Pääsin kuin pääsinkin hoitajan ohjeen mukaan keskustaan. Tehtäväksi tuli vielä etsiä tuo vihreän kortin kauppa, joka lopuksi taxsiaseman takaa löytyi.

Ostokset äkkiä koriin laittaneena yritin etsiä kassan jossa ei olisi muita asiakkaita, olin varma että kaikki huomasivat minun olevan hoidossa, olinhan päästäni sekaisin. Tunne siitä että minua tuijotetaan oli todella vahva ja halusin mahdollisimman pian pois täältä, onneksi yksi kassa oli vapaa ja sain ostokset tehtyä, muussa tapauksessa olisin varmaan jättänyt korin siihen paikkaan ja kävellyt ulos tuosta ahdistavasta rakennuksesta.

Paluumatka sairaalaan kulki eri reittiä, pelkästään minun ahdistuksen heikentämän suuntavaiston takia. Lähdin kävelemään Säkylään päin johtavaa tietä josta onneksi pääsi myös tuonne sairaalaan johtavalle kadulle.

Matkalla oli silta joka ylitti Tampere-Pori rautatien, jo vähän ennen siltaa ajattelin kääntyä takaisin ja palata sairaalaan samaa reittiä kuin tulinkin, mutta jokin vaati minua kävelemään sillalle, silta joka antaisi helpon ratkaisun tähän kaikkeen. Nuo rautatien päällä kulkevat johdot veisivät kaiken tuskan mennessään.

Siinä minä johtoja tuijottaen ja kauppakassi kädessä tunsin jälleen kerran tuon vapauttavan tunteen. Tällä kertaa toivo paranemisesta oli kuitenkin voimakkaampi ja sain itseni jatkamaan matkaa, kuulin kuitenkin tuon rautatien kutsun vielä pitkän matkaa korvissani, lähes sairaalan portille saakka.

Ajattelin vielä ennen sairaalan pääovea että kerron kokemastani hoitajalle, mutta pelko suljetusta osastosta vaimensi minut. Tuolta kauppareissulta mukaani tarttui ostokset sekä pelko omasta tilanteesta. Tilanteeni ei ollut muuttunut yhtään paremmaksi tämän kahden viikon aikana.

Livahdin pikaisesti päiväsalin läpi toivoen ettei kukaan hoitaja kiinnitä minuun huomiota, kasvoiltani olisi varmasti pystynyt lukemaan koko tapahtuman ja juuri nyt en toivoisi kahdenkeskistä keskustelua kenenkään kanssa.

Onneksi pääsin huoneeseeni ilman sen suurempia ongelmia, ainoa seuralainen josta en eroon päässyt oli pelko ja sen kasvattama rintaa puristava ahdistus.

Ennen kauppareissuani ottama ahdistuslääke oli menettänyt tehonsa täysin, toki voisin käydä pyytämässi yhden lisää mutta silloin joutuisin kertomaan tapahtuneesta. Turvauduin jälleen kerran tuohon peittoni alla olevaan piilopaikkaan, tuo pimeä ja pahuuden ulkopuolella pitävä pakopaikka tarjoaisi lämpöään pyyteettömästi.

Pääkivun ja keinumisen tunteen saattelemana sain jälleen kerran nukkua pienen hetken, tuon hetken todellisuus pysyi pehmeän suojakilven ulkopuolella.

Silmäni auki saaneena raotin varovasti peittoa nähdäkseni kellon, vielä olisi reilut puolituntia lääkärin tapaamiseen joten nyt olisi aika skarpata ja piilottaa aikaisempi kokemus tyhjän kuoreni sisään.

Kahvihuone voisi olla hyvä paikka aloittaa valmistautuminen tähän tulevaan tapaamiseen, vielä laustauslaiturin kautta vauhtia ottaneena olin juuri oikeaan aikaan päiväsalissa, jossa minua jo odoteltiin. Toki en minä myöhässä ollut vaikka minua odotettiinkin, lääkäri antoi vaan odottaa itseään.

Viimein tohtori saapuikin osastolle ja otti minut vastaan samaa tietä, jälleen kerran hoitaja tuli kanssani myös huoneeseen. Vaikka kyseessä ei ollutkaan omahoitajani, oli tämä mukanani huoneessa istuva hoitaja myös hyvin perillä asioistani.

Lääkäri ilmeisesti luki koneelta hoitajien päivittäisiä kirjauksia lääkkeenottamisistani sekä miten olotilani on muuttunut tämän kahden viikon aikana. Ilmeisesti minua on luettu kuin avointa kirjaa, koska korviini kajahti lääkärin sanat

"jatketaan hoitoa ainakin kahdella viikolla ja voisi olla hyvä aloittaa laajat psykologiset testit"

nostin päätäni ja katsoin lääkäriä kohti vähän hölmistyneenä, yritin kysyä mitä hän tarkoittaa kyseisillä testeillä, mutta en osannut muodostaa lausetta päässäni.

Lääkäri käänsi katseensa mukana olleeseen hoitajaan ja jatkoi

"voisi varmaan yrittää aloittaa jo tällä viikolla, otatko yhteyttä psykologiin? Sitten voitaisiin vielä vaihtaa tuo ahdistuslääke diapamiin ja laitetaan tarvittaessa otettavaksi, voitais laittaa neljä kappaletta päivää kohti"

Katseeni kääntyneenä hoitajaan huomasin hänen nyökkäävän lääkärille samalla tehden muistiinpanoja keskustelusta.

Katsotaan miten hoito edistyy ja seuraavaksi olis varmaan hyvä järjestää hoitosuunnitelmapalaveri ja olisi hyvä jos vaimo pääsisi myös mukaan.

Tämä lääkäri käynti oli vähintäänkin omituinen, minulta ei kysytty mitään, olisin toki itse voinut kysyä mutta pääni ei siihen tilaisuutta antanut. Hoitajan kanssa huoneesta ulos päästyäni, kysyi hän

"pääseekö vaimosi tulemaan tänne? Ei hänen ole pakko tulla jos et halua" Pääsee varmasti vastasin, minä päivänä tuo seuraava lääkäri olisi? "

otan siitä selvää ja viimeistään omahoitajasi sitten kertoo ajan jotta voit myös sen vaimon kanssa sopia"

Soitin vaimolleni ja kerroin mitä tämän päivän lääkärin tapaaminen oli tarjonnut sekä kerroin tästä seuraavasta kerrasta jolloin olisi hyvä jos hän pääsisi myös tulemaan paikalle. Aamupäivän tapahtumista en sen sijaan uskaltanut mainita sanallakaan.

Samalla puheeksi tuli mahdollinen kotiloma, vaikka seuraavana viikonloppuna ja lupasin kysyä siitä omahoitajaltani kun hänet seuraavan kerran näen.

Päivät kuluivat enkä vieläkään saanut kiinni tuon yläkerran rumpalin hakkaamasta tahdista, herätyskellon virkaa hän hyvin toimitti, mutta herätysaika oli täysin sattumanvarainen.

Tilanne oli taas alkanut rauhoittumaan ja pystyin liikkumaan osastolla ilman pelkoa itsetuhoisista ajatuksista, jopa sairaala-alueen ympäri kulkeva kävelytie sai kengänjälkeni pintaansa. Omahoitajan kanssa keskustelu oli tuottanut tulosta kotilomasta, toki lääkärin oli vielä hyväksyttävä ehdottamani idea, mutta hoitajani ei siinä mitään estettä nähnyt. Myös tietoa psykologisista testeistä oli saapunut osastolle ja ensimmäinen tapaaminen järjestettäisiin ensi viikon keskiviikkona.

Potilaiden kahvihuoneesta oli tullut entistäkin tärkeämpi osa osastolla viihtymistä, tuolla huoneessa olevat pelikortit kuluivat kovaa vauhtia käyttökelvottomiksi aikaa tappaessa, myös seinällä olevassa listassa nimeni koreili usealla rivillä.

Minulle oltiin hoitajani toimesta ehdotettu myös työterapiaa sekä vertaistukikeskusteluita ja lupauduin mennä tutustumaan kyseisiin toimintoihin terapeuttien opastuksella.

Tänään kuitenkin tärkeimpänä asiana pidin iltapäivällä olevaa musiikkiterapiaa ja kappalevalintoja päässäni pyöritellen olin päätynyt jälleen kerran kolmannen naisen tuotantoon.

Musiikista oli muodostumassa aina vain tärkeämpi osa tätä sairautta ja päätinkin tuoda radion mukanani mahdolliselta kotilomalta.

14.maaliskuuta.2015

Tänään se sitten tapahtuisi lääkärin siunauksella, kotilomani oli toteutumassa ja vaimoni saapuisi minua hakemaan puolenpäivän aikaan. Omahoitajani oli koko aamun ohjeistanut minua miten pitää toimia jos en pystykkään olemaan yötä kotona. Minun piti hyväksyä se tosiasia että juuri tuolta kotioloista olin hoitoon lähtenyt ja siellä saattaisi nousta pintaan ne mustaakin mustemmat ajatukset joita olohuoneen sohvalla yksin istuessani koin.

Minulle useaan kertaan painotettiin sitä että voin koska tahansa palata osastolle kellonajasta riippumatta, eikä kotiloman keskeytys olisi tappio saatika häpeän syy.

Kellon lähestyessä puoltapäivää otin varmuuden vuoksi yhden diapamin ja pakkasin reppuuni muutamia likaisia vaatteita jotka kotona olisi tarkoitus pestä. Sänky sijattuna ja vaatekaappi lukittuna kävin vielä ennen lähtöä hakemassa lomalääkkeet hoitajien huoneesta, Hoitajani toivotti hyvää matkaa ja kertoi lukitsevansa huoneeni oven lomani ajaksi, vain varmuuden vuoksi.

Kävelin kohti kanttiinia johon olin vaimoni kanssa treffit sopineet, kessua poltellen ja osittain määrätietoisin askelin lähestyin autoamme. Matka kohti kotia sai alkaa. Lapset olivat jo kaivanneet isiä kotiin useaan kertaan ja tehneet kortteja jotka vaimoni antoi minulle matkaan lehdettyämme. Tunteet nousivat pintaan noita erinäköisin viivoin koristeltuja kortteja tutkiessa.

Matkan aikana käyty keskustelu sijoittui lähes kokonaan tapahtumiin osastolla ja tuleviin terapioihin, joista sen enempää tietämättä yritimme arvuutella mitä ne sisällään pitäisivät.

Viimein pääsimme perille ja kurvasimme asuntomme parkkipaikalle, huomasin verhojen heiluvat ikkunassa josta oli suora näköyhteys autollemme, kotona jo selvästi odotettiin malttamattomana ulko-oven avaamista.

Astuminen kynnyksen yli asuntoomme oli sinänsä raskas, jollakin tapaa häpeällinen ja katuva olotila valtasi mieleni, sairauteni oli rikkonut perheidyllin jota aikoinaan niin paljon suojelin. Onneksi lapset olivat niin muuttoskykyisiä ja tiesivät isin olleen lääkärissä.

Toki minun kotiin tulo tarkoitti heille, että nyt isi on parantunut jo on taas kotona, sairaalaan paluun tullessa ajankohtaiseksi, joutuisin jälleen tuottamaan heille pettymyksen.

Ahdistus oli nostamassa päätään, keskustelin vaimoni kanssa tuntemuksistani ja sovittiin että menen nukkumaan hetkeksi. Lapsille vaimoni kertoi isin olleen niin väsynyt matkasta että tarvitsi nyt pienet päiväunet.

En olisi uskonut että kotiinpaluu aiheuttaa tällaisen tunnemyrskyn ja ahdistuksen, omahoitajani varoitukset ja puheet ensimmäisestä kotilomasta olivat käymässä toteen. Miten koti jonka pitäisi olla lämmin ja turvallinen, tuntui näin pelottavalta ja kylmältä?

Muutaman tunnin tuolla makuuhuoneessa vietettyäni, pakotin itseni perheeni pariin ja osallistumaan arjen tehtäviin. Vaikka ahdistus oli nähtävissä yritimme  siitä huolimatta viettää normaalia perhe-elämää kaikkine syömisineen ja leikkeineen, iltaa kohden mentäessä tilanne alkoi rauhoittumaan osasyynä varmasti perhe-elämän äänien hiljentyminen.

Lasten nukkuma-ajan lähestyessä olin itsekin levon tarpeessa, mutta halusin vielä viettää aikaa vaimoni kanssa iltaa istuen. Television tarjonta ei riittänyt pitämään minua pitkään hereillä, joten hetken pilkkimisen jälkeen vetäydyin makuuhuoneen pimeyteen.

Nukahdin kuin narkolepsiaa sairastava, mutta nukkuminen oli hyvin pinnallista. Muistoja tapahtuneista vain virtasi mieleeni vaikka kuinka yritin niitä estellä mitä ihmeelisemmillä konsteilla.

Vaimoni ei myöskään saanut kunnolla nukutuksi minun ähinän ja asennonvaihtojen aiheuttamien heilahdusten takia. Sänky heilui kuin ruotsinlaiva saaristomerellä tehden matkustajien kasvot vihertäviksi.

Yö kului kuin kuluikin ja aamu alkoi valkenemaan, yksi lapsista oli jo myös herännyt koska olohuoneen suunnalta kuului pikkukakkosen alkupimputus, nopean päättelyn tuloksena kello oli siis kahdeksan. Olisi varmaan aika nousta, vaikka poistuminen peitonalta tuntui hyvin epämukavalta, olisinhan voinut jäädä vaimoni viereen vain nukkumaan, mutta tuohon valkoiseen pieneen paperipussiin pakatut lääkkeet vaativat ottajansa.

Aamukahvia keitellen ja kessulla käyden lähti tämäkin päivä liikkeelle En tiedä johtuiko viime öisistä takautumista vai tuon olohuoneen sohvan ja lapsen näkemisestä, hirvittävä ahdistuskohtaus sai minut kiertämään asuntoa kuin leijona häkkiään. Diapamin ottaneena kävin lepäämään vaimoni viereen josta juuri äsken ylös nousin. Olisi varmasti pitänyt valita alkujaan se toinen vaihtoehto, mutta myöhäistä tuo nyt oli. Vaimoni huomasi jo ennen kuin ehdin sanoa mitään tilanteen ja kysyi

"pitäiskö lähteä takaisin"

varmaankin, jos kuitenkin lepään vielä hetken ennen kuin lähdetään.

Anopin tarjoaman lastenhoitoavun johdosta vaimoni jälleen kerran kuljettamaan minua takaisin parantolaan jota myös lataamoksi kutsutaan, niin jäi radio pakkaamatta sekä jo pestyt pyykit narulle. Onneksi vaimoni lupasi tulla heti alkuviikosta käymään ja toisi tullessaan nuo tarvittavat musiikinkuuntelu tarvikkeet.

Ensimmäinen kotilomani ei ihan suunnitellusti mennyt, vaikka sain olla yön vaimoni vieressä.

Tämä sairaus on todella kuihduttava, se imee kaiken intohimon ja tunteet uhristaan, riistää hengen joutumatta vastuuseen. Tämä sairaus rankaisee aina kun sitä vähiten odottaa.

Kotiloman kariutuminen heijastui taas olotilaan, entuudestaan syvissä vesissä seilaavana ajauduin kohti mielen myrskyä.

16.maaliskuuta.2015

Yö meni todella huonosti, olin hereillä vielä kolmelta yöllä. Joku on käynyt lomani aikana laittamassa lisää ääntä oven yläpuoliseen kelloon. Minuuttiviisarin iskut kaikuivat kivisen yksiöni sisällä paljon voimakkaammin kuin kertaakaan aikaisemmin.

Tuo elämääni lyhentävä naksutus tekee minusta vielä hullun, sulkee muumitalon oven ja poistaa intiaanit kanootista. Varmuuden vuoksi upottaa koko kanootin ja katkaisee sähköt yläkerrasta.

Silmät ristissä odottelin, että viisarit olisivat pystysuorassa ja kahvinkeittoaika saisi minut liikkeelle. Jo opittuun tapaan kurakeitin päälle ja pelikortit käteen, pasianssin saattelemana kohti seitsemää ja lastauslaiturin kautta aamukokoukseen.

Tänään olisi tuo vertaistuki keskusteluun tutustuminen.

Ryhmän vetäjänä toimisi sairaalan pastori, tämä sai minut epäilevälle kannalle ja kysyinkin eräältä hoitajalta onko ryhmässä käytävä keskustelu uskonnollis-sävytteinen. Ei ole, pastori nyt vaan sattuu olemaan myös terapeutti joka vetää keskusteluryhmää osastottain ja tänään olisi akuuttipsykiatrian vuoro.

Olin sopinut hoitajan kanssa että hän tulee hakemaan minua keskusteluun lounaan jälkeen ja odottelinkin jo huoneessani, kun tutut kasvot kurkistivat sisälle huoneeseen.

"Nyt olisi aika mennä tutustumaan, otetaan vielä muutama muukin potilas mukaan" hoitaja ilmoitti.

Niin me marssimme portaat alas kuin ankanpojat jonossa, jälleen kerran tiukka vasen ja heti oikealle. Tutut liikkeet johdatti meidät jälleen kerran tuonne tilaan jossa myös labra sijaitsee. Tuo tila kätki myös sisälleen kappelin ja perhehuoneen jossa tämä keskusteluun tutustuminen olisi.

Huoneeseen mentyämme, ihmettelin hiljaista ilmapiiriä. Ei yhtään keskustelijaa, mutta olin ilmeisesti ymmärtänyt jonkin kohdan väärin koska me olimme ne keskustelijat.

Keskustelu oli todellakin antoisa, oli hyvä kuulla myös muiden kohtaloita ja syitä mikä ne on tänne osastolle ajanut. Keskustelussa oli yksi sääntö, toista ei saa keskeyttää. Tämä sääntö antoi aikaa kertoa oman tarinan ilman kyselyitä ja välikommentteja.

Keskustelun päätteeksi ilmoittaudun myös viikon päästä pidettävään tapaamiseen, nyt tuttua reittiä lastauslaiturille ja siitä sisälle odottamaan vaimoa jonka pitäisi tuoda mukanaan puhtaita vaatteita ja radio.

Näin myös tapahtui, sinänsä vierailut osastolla on hankalia koska varsinaista tapaamishuonetta missä vieraat voisivat aikaa viettää ei ole, mutta itse olin siinä onnellisessa asemassa tämän yksiöni kanssa että sain olla  täällä vaimoni kanssa rauhassa toisin kuin ne potilaat jotka on sijoitettu kahden tai kolmen hengen huoneisiin.

Sovin myös vaimoni kanssa, että tulisin jälleen viikonloppuna kotilomalle toivoen jospa tämä kerta jo onnistuisi paremmin.

Lopuksi saattelin vaimon vielä autolle ja palasin sisälle keskustelemaan tuosta uusinta yrityksestä. Jälleen kerran sama protokolla, hoitaja keskustelee lääkärin kanssa joka hyväksyy tai hylkää anomuksen.

17.maaliskuuta.2015

Ei vieläkään kunnon yöunia, edes musiikki ei tuudittanut minua uneen mutta tuon epäsointuisen kellopelin äänen se hiljensi. Kunpa yläkerran rumpalikin olisi hiljentynyt samalla.

Aamut alkoivat muistuttamaan toisiaan, hampaidenpesu ja itsensä tuijottaminen tuosta lepraa tartuttavasta peilistä. Pannullinen kuraa ja kolme pasianssia, tarvittaessa neljä. Lastauslaiturille palelemaan, kiviportaista lämpöä ottaen takaisin osastolle.

Tänään olisi vuorossa tutustuminen työterapiaan, olenkohan taas ymmärtänyt väärin ja minut siirretään pakkotyöhön tämän kivilinnan lämmittäjän avustajaksi nokiseen kellariin.

Pian tuo selviäisi, kello yhdeksältä minua tultaisiin hakemaan. Täytyy varmaan jättää kirje vaimolle.

Niin noutaja sitten saapui sovittuna aikana, työterapia sijaitsi samassa rakennuksessa kuin musiikkiterapia, joten rakennus oli sinänsä tuttu.

Terapeutin esitellessä eri työmuotoja, mielenkiintoni kohdistui helmitöihin joita salin seinällä roikkui. Koska käteni ei toimi kunnolla näiden pääkivun tuomien vaivojen takia, ajattelin että helmenpunonta voisi olla hyvää harjoitusta.

Kaikki eri työt esiteltyään terapeutti kysyi

"olisiko joku työ joka saattaisi kiinnostaa?"

Oli, tuo helmityö voisi olla kiinnostava vaihtoehto.

"Koska haluaisit aloittaa?"

Huomenna minulla on psykologin tapaaminen ja musiikkiterapia joten torstai voisi sopia.

"Tulisitko aamupäivällä vai iltapäivällä?"

Aamupäivä sopisi minulle varmaan paremmin.

"Eli torstaina klo 09.00-11.00"

Juu sopii.

En joutunutkaan nokiseen kellariin vaan tekemään helmitöitä. Nämä viikot alkavat olemaan aika täynnä kaikenlaista ohjelmaa. Tämä on varmaan sitä kuntouttavaa työotetta.

Iltapäivällä olisi vielä miesten saunavuoro vaikkakin ikävästi päiväkahvien kanssa päällekkäin, mutta vaakakuppi kallistui saunomisen puolelle. Taitaa olla reilu kuukausi kun viimeksi saunassa kävin.

18.maaliskuuta.2015

Ei vieläkään kunnon yöunta, täytyy varmaan puhua omahoitajan kanssa kun tapaan hänet. Alkaa nuppi sekoamaan, eikä tämä kuukausia kestänyt pääkipu asiaa yhtään paranna. Oikeastaan pääkipuni on vain pahentunut ja muuttanut muotoaan. Kipu on muuttunut teräväksi pistoksi ja tammikuussa kokemani lihasnykinät ovat aika ajoin muistuttaneet itsestään.

Minusta on tullut tapojeni orja näiden aamutoimien suhteen, sama kaava toistuu aina. Kahvia, pasianssia, odotusta, kessua ja aamukokous. Jostain syystä olen myös alkanut aikatauluttamaan sairaalan vierestä kulkevan junaradan liikennettä, radalla menee selvästi kahdenlaisia junia. Junia jotka menevät pysähtymättä harjavallan aseman ohi kovaa vauhtia ja junia jotka ottavat matkustajia asemalta kyytiin. Tämän asemalla pysähtyvän junan vauhti on vasta kiihtymässä sairaalan kohdalla.

Aamupalan jälkeen pitäisi alkaa valmistautumaan psykologin tapaamiseen, en tiedä tapaamisesta muuta kuin sen että kyseessä on alkukeskustelu varsinaista testausta varten. Olen kuullut näistä palikka ja onko ketään kotona testeistä, mutta koskaan en ole kyseistä itse tehnyt.

Pian koittikin aika kun löysin itseni istumasta tuon vaalea hiuksisen minua nuoremman psykologin piinapenkistä. Tinanne ei vastannut yhtään kuvitelmaani, jossa potilas makaa divaanilla ja tohtori tekee muistiinpanoja eväitä syöden.

Huone jossa istuin oli normaali työhuone työpöytineen ja tuoleineen, itse istuin mukavasti käsinojallisessa pehmeässä tuolissa ja psykologini minun vasemmalla puolella, joten katsekontakti piti ottaa aina päätä kääntämällä.

Luulen että minulla oli jäänyt levy päälle, koska toistin edelleen tuota samaa mantraa jota jo niin usein olen eri tahoille laulanut.

Tapaaminen kesti noin tunnin ja oli aika varata seuraava käynti, käynti jolloin testit aloitettaisiin helpoilla tehtävillä, kuten tämä vaalea neitokainen asian ilmoitti.

"Viikon päästä samaan aikaan?" psykologi kysyi samalla kalenteriaan tutkien.

Sopii. Enköhän minä täällä vielä silloin ole.

Lounaan jälkeen koitti päivän kohokohta, musiikkiterapia. Kappalevalinnat jo valmiiksi mietittynä päätin ottaa pienet päiväunet koska nukkumattomuus alkoi vaatimaan verojaan koventuvan pääkivun muodossa.

Pyysin hoitajalta vielä ennen huoneeseen menoa josko hän kävisi herättämässä minut ennen terapian alkua sekä jotain särkylääkettä siinä toivossa, että pääkipu hellittäisi ja saisin edes unen päästä kiinni.

Olin suunnilleen puolituntia sängyssä unta odottanut ja uniasentoa etsinyt, kun aivan valtava kramppi iski kehon oikean puoleisiin lihaksiin. Yritin mitä ihmeellisimmillä asennoilla laukaista tilanteen, mutta erittäin huonolla menestyksellä. Välillä tuntui että lihakset pakottavat minut kaksinkerroin tai korkkiruuville, pikkuhiljaa krampin hellittäessä jäljelle jäi todella kova lihaskipu joka ilmeisesti särkylääkkeen vaikutuksesta kikku hiljaa hellitti ja sain unen päästä vihdoin kiinni.

Havahduin jälleen kerran oven koputukseen, tilaamani herätys oli realisoitunut. Oven ikkunasta kurkistava hoitaja huomasi käteni heilautuksen heräämisen merkiksi ja poistui paikalta. Pikkuhiljaa silmiä avatessani tunsin huoneen pyörivän nyt normaalia suuremmalla vauhdilla, myös keinumisen tunne oli voimakasta. Yritin kaikesta huolimatta nousta istumaan sängyn laidalle odottelemaan vauhdin tasaantumista. Varovaisin askelin lähdin laahustamaan kohti päiväsalia, mutta joudun koko matkan ottamaan tukea käytävän seinästä pystyssä pysyäkseni.

Kaikesta huolimatta kävin vielä lastauslaiturilla toivoen tilanteen parantumista, mutta edes kessu ei tällä kertaa auttanut asiaan. Varovasti portaat ylös kiivettyäni ja seinän vierustaa pitkin suunnistaen menin hoitajien huoneen ovelle sanomaan heikentyneestä olotilasta. Tällä kertaa minun oli pakko jättää musiikkiterapia väliin hoitajan kehoituksesta.

Hoitajan saattelemana päätin mennä takaisin yksiööni lepäilemään ja odottamaan tilanteen rauhoittumista. Huimauksesta ja kivusta huolimatta nukahdin pian uudelleen, ilmeisesti hoitajat olivat päättäneet minun antaa nukkua päivällisen yli joska herättyäni kello oli jo lähempänä iltapäivä kuutta.

Huimaus oli lähes kokonaan kadonnut mutta tuo pistävä pääkipu ei hellittänyt edes nukkumalla.

Pystyssäpysyminen ei enään tuottanut ongelmaa joten loppupäivä kului kahvihuoneessa ja päiväsalin välimaastossa.

19.maaliskuuta.2015

Jälleen kerran nukkumatti ei osannut saapua yksiööni unihiekkaa heittelemään ja eilen mielessä ollut nukkumattomuudesta puhuminen hoitajan kanssa oli unohtunut täysin, joten tänään yritän muistaa ottaa asian puheeksi.

Kahvia, korttipeliä ja kessua. Aamun polttoainetankkaus suoritettuna huomasin omahoitajani olevan työvuorossa ja meninkin samaa tietä kertomaan hänelle tuosta uudesta yöllisestä ongelmasta. Hoitajani kertoi puhuvansa lääkärin kanssa jos lääkelistalle saataisiin jotain nukahtamislääkettä ja näin myös kävi. Lääkkeeksi määrättiin stilnoks nukahtamislääke joka oli minulle aivan uusi tuttavuus.

Pääkipu oli vähän hellittänyt ja päivä sujui yllättävän hyvin, myös viikonlopuksi suunniteltu kotiloma oli saannut lääkärin hyväksynnän, jälleen samoilla ehdoilla kuin edellinenkin.

Luku 3

Konehuone piiputtaa.

20.maaliskuuta.2015

Mitä pahaa olen nukkumatille tehnyt? Eikö seura enään kelpaa? Nukkumisesta ei tällä kertaakaan tullut mitään, minuutteja laskien silmät punaisena kohti aamu kello kuutta. Olisipa huimannut edes niin paljon, että olisin pyörtynyt, mutta ei. Ei huimannut vaikka pääkipu olisi niin antanut ymmärtää.

Hammaspesun ja peilissä olevan kummajaisen kanssa keskustelun jälkeen normaalit aamutoimet, kahvia ja kessua. Pelikortit jäivät tänä aamuna koteloonsa, keskittyminen ei ollut sitä luokkaa että olisi edes itseään pystynyt pasianssissa huijaamaan.

Lastauslaiturilla palelemisen jälkeen päätin mennä takaisin lepäilemään, jollain tasolla toivoen pientä unihetkeä. Sänkyyn päästyäni yläkerran rummuttaja aloitti tuon joka aamuisen konserttinsa. Niin monena aamuna olen tuota tahditonta rummutusta kuunnellut, mutta tänään päätin osallistua moiseen paukutukseen lyömällä taskussa olevalla sytkällä patteriin, siinä toivossa että vastauksen saaneena ymmärtäisi tuo rytmitajuton suljetunosaston nykytaiteilia lopettaa. Mutta eipä ymmärtänyt, ei vissiin kaveri turhaan suljetulla ollut.

Radiota jonkin verran kovemmalle kääntäneenä, sain peitettyä ainakin osittain korviini sattuvan kolinan. Juuri ennen aamukokousta kävin vielä vetämässä raikkaat aamutervat ja suuntasin yläkertaan kuuntelemaan päivän ohjelmistoa. Ei mitään erityistä, mutta eilinen sujuva unohdus työterapiasta oli kantautunut hoitajien korviin ja yritin paikata tilanteen lupautumalla menemään tänään paikalle.

Toki pääkipu ei tuntunut hellittävän otettaan, mutta terapia alkaisi vasta tunnin päästä, joten minulla olisi vielä hetki hyvää aikaa levätä. Aamupalan syötyä ja aamulääkkeet otettua suuntasin katseeni tuolle pehmeälle makuualustalle, lastauslaiturin kautta vauhtia ottaneena kömmin tuonne pehmeään ja pimeään luolaani.

Klo 8.55

Aivan järkyttävä jyskytys päässä, kuin kahta emalikattilaa yhteen hakkaisi. Joka iskun jälkeen tuntee kuinka aivokuori halkeilee. Taitaa olla parempi jättää jälleen kerran työterapia väliin, nyt ihan hyvästä syystä.

Käytävää pitkin horjuen kävin pyytämässä hoitajilta särkylääkettä, tuota samaa valkoista pillerinmuotoon puristettua hyvän uskon jauhetta, jota jo viime vuoden marraskuusta lähtien olen huonolla menestyksella popsinut.

Pillerin jättämä karvasmaku suussa matka jatkui lastauslaiturille, jos kessu antaisi hetken rauhan ja päästäisi ajatukset irti jyskyttävästä kivusta. Pillerinmaku vaihtui kessun makuun, mutta kipu jäi, kivisiä portaita takaisin osastolle kiivetessä alkoi taas tuo vasemmalle kaartava huimaus, joten turvallisin reitti takaisin huoneeseen kulki käytävän vasenta reunaa pitkin ja samalla kädellä seinää tunnustellen, kuin varmistaakseni pystyssä pysymisen.

Pääsin kuin pääsinkin takaisin sänkyyni, tällä kertaa en jaksanut edes peittoa päälleni laittaa odotellessani tilanteen rauhoittumista. Pääkipu tuntui muuttavan muotoaan sekä laajentuvan jatkuvasti ja nyt se jo valtasi takaraivon aiheuttaen polttavan tunteen, sänky keinui pituus-suuntaisesti. Poltto muuttui pistelyksi samalla kun tunsin kuinka lihakseni alkoivat jäykistyä alhaalta ylöspäin, ensin pohkeet sitten reisilihakset. Vatsa ja selkälihasten alkaessa jäykistymään lähti myös haulikseni jäykistymään vetäen käteni koukkuun. Hengitys tiheni ja päässä alkoi sumenemaan, näkö ja kuulo säilyivät kuitenkin koko ajan ennallaan. En ole varma kauanko tätä kesti, mutta yhtä yllättäen kuin koko episodi alkoi se myös päättyi. Tunsin lihasteni alkavan rentoutumaan ja lopuksi makasin sängyssä kuin maratonin jusseena ja henkeä haukkoen. Jotain ihmeellistä tapahtui ja se mitä tapahtui hellitti myös pääkipuani.

Hengitukseni tasaannuttua ja pelonsekavasta tunteesta rauhoituttuani päätin lähteä juttelemaan hoitajan kanssa tapahtuneesta. Kävely tuntui vaikealta, mutta huimaus oli selvästi hellittänyt.

Hoitajien ovelle päässeenä, koputin auki olevaa ovea kiinnittääkseni hoitajan huomion ja kerroin että sain juuri jonkun ihme kohtauksen, kerroin tuosta pistelystä ja lihasten kovettumisesta sekä etten tiennyt kauanko koko kohtaus kesti, mutta nyt kaikki on hyvin.

Päätin lähteä vielä lastauslaiturille rauhoittelemaan itseäni ja sen jälkeen palata takaisin huoneeseen nukkumaan.

Olin juuri palaamassa takaisin osastolle, kun tunsin taas tuon pistelyn päässäni, Nyt otin jo muutaman juoksuaskeleen hoitajien huoneen suuntaan ja huusin oviaukosta kohtauksen alkavan taas. Nyt kuulin omahoitajani komennon.

"Äkkiä omaan huoneeseen"

Niin sitä juostiin käytävää pitkin minä edellä ja omahoitaja sekä toinen hoitaja perässä, juuri kun pääsin sänkyyn alkoi lihakseni supistumaan alhaalta ylöspäin ja ylhäältä alaspäin lopuksi tunsin kuinka vatsalihakset  menivät kivikoviksi, Lihakset jännittyivät niin paljon että tunsin jalkojen ja käsien alkavan tärisemään.

"Nico kuuletko?"

Kuulin hoitajan kysyvän, availin silmiäni ja siinä hoitajani olikin aivan kasvojeni edessä. Olin saanut kouristuskohtauksen sekä ollut tajuttomana muutamia minuutteja, Huoneeseen oli tullut vielä kolmaskin hoitaja jolla oli jotain nestemäistä lääkettä pienessä purkissa.

"Pystytkö ottamaan tämän?"

Hoitajani kysyi ja auttoi minua nousemaan istuma-asentoon, lääke maistui mansikalle ja lopuksi selvisikin että ottamani koktaili oli diapamia.

Olin aivan rättiväsynyt ja sanoin juuri ennen nukahtamista hoitajallani, että minun täytyy varmaan vähän levätä. Kuulin vielä keskustelun.

"Jään tänne vahtimaan"

Herättyäni hoitajani istui edelleen huoneessani ja kyseli vointia. Nyt oloni oli jo huomattavasti parempi, keskustelun lomassa vilkaisin kelloa ja huomasin lounaan jo menneen, mutta ennen kuin ehdin murehtimaan sitä sen enempää kuului kysymys.

"Haluatko syödä jotain? Sinulle on laitettu ruokaa sivuun jos vaan ruoka maistuu"

Kaiken tämän kokeman jälkeen nälkä alkoi olemaan jo siinä pisteessä että päätin lähteä syömään, pääsin jopa pitämään hoitajaani kädestä kiinni hänen saattaessaan minut päiväsaliin johon päästyämme laitoshuoltaja alkoi lämmittää ruokani. Hoitaja valitsi ruokapöydän johon oli suora näköyhteys hoitajien huoneista ja antoi minulle ruokarauhan.

Aivan valtava väsymys valtasi kehoni ruokailun päätteeksi, joten päätin mennä huoneeseeni nukkumaan poikkeuksellisesti ilman käyntiä lastauslaiturilla. Kauan ei tarvinnut vaakatasossa ihmetellä, kun olin jo höyhensaarilla mitä lie tekemässä.

Välipala oli ehtinyt mennä ohi kun viimein availin silmiäni, mutta onneksi tuo potilaille tarkoitettu kahvihuone tarjosi käyttäjälleen kahvia ja olihan sinne tuotu myös välipalalta yli jääneitä pullia minun ilokseni.

Pääkipuni oli vähän hellittänyt, mutta lihakseni olivat todella kipeät edelleen aamun tapahtumista, yritin olla kuitenkin ajattelematta muuttunutta tilannettani ja sitä että kyse ei todellakaan ole enään pelkästä masennuksesta vaikka niin lääkärit ovat antaneet ymmärtää.

Iltapäivä sujui normaaliin tapaan, niin normaaliin kuin osastolla vain voi sujua. Päivällisen syötyä ja jälkiruokakessut poltettuani istahdin päiväsalin sohvalle tuijottamaan tuota mustaa laatikkoa edessäni, laatikon tarjoama sisältö ja informaatio kulki pääni läpi jättämättä mitään täyteen ahdetulle kovalevylleni, konehuoneeseeni joka alkoi piiputtamaan.

Kaikessa rauhassa istuessani tunsin kuinka tuo pistely lähti jälleen kerran kohoamaan niskasta ylöspäin kohti päälakea. Äkkiä pystyyn pompanneena ja päiväsalissa istuvalle hoitajalle ilmoittaneena tulevasta kohtauksesta juoksin jälleen kerran tuota käytävää pitkin huoneeseeni.

Kuin lapsi joulua odottaen makasin sängyssäni, tietäen että hetkellä millä hyvänsä tuo kivulias ja tajunnan vievä kohtaus tulisi ja saisi minut omakseen. Hoitajia alkoi myös virtaamaan huoneeseeni ja yhdellä heistä oli valmiiksi mukanaan tuo mansikalle maistuva liemi, tällä kertaa lääke oli laitettu ruiskuun josta minun olisi se helpompi ottaa. Lihakseni olivat jo alkaneet supistumaan kun sain lääkeruiskun käsiini joiden kontrollin olin menettämässä. Vaikka kuinka yritin ruiskua suuhuni laittaa, käsien tärinä teki sen mahdottomaksi. Edes hoitajat eivät uskaltaneet tässä kohtaa lääkettä suuhuni laittaa, koska olisin voinut sen vahingossa hengittää keuhkoihini.

Tämä kohtaus oli erilainen kuin aamuinen, nyt en menettänyt tajuntaani vaan kuulin kaiken mitä ympärillä tapahtui, kuulin kuinka nimeni mainittiin useaan kertaan. Tunsin myös kuinka joku hoitajista piti minun käsistäni kiinni, ilmeisesti estääkseen minua satuttamasta itseäni. Vaikka kuinka yritin vastata kysymyksiin en saanut sanaakaan suustani, vasta kohtauksen loputtua ja hengityksen tasaannuttua sain kerrottua olevani kunnossa ja sen etten menettänyt tajuntaani. Ainoa minkä menetin oli ajantaju, tämänkertainen kouristus kesti noin viisi minuuttia vaikka itsestäni se tuntui vain muutamilta sekunneilta.

Jälleen kerran väsymys sai minusta otteen ja seurakseni sain tällä kertaa mieshoitajan joka valvoi untani aina siihen asti kun minut herätettiin iltapalalle. Tukka pystyssä kuin tarhapöllöllä kävelin saattajani kanssa päiväsaliin jossa jo muut potilaat olivat illastamisen aloittaneet.

Vaikka väsymys oli valtava edelleenkin, päätin tällä kertaa jäädä hereille aina iltalääkkeeseen asti. Pihalla käynnin jälkeen yksi hoitajista pyysi minua luokseen ja kertoi lääkärin peruneen minun huomiselle suunnitellun kotiloman näiden kohtausten johdosta, myös ulkonaliikkumiskielto lätkäistiin samalla kerralla pöytään. Kanttiinissa saisin käydä, mutta sielläkin vain hoitajalta luvan saaneena.

Nyt oli aika soittaa vaimolle ja kertoa päivän tapahtumista ja näistä kahdesta kouristuksesta jotka saivat lääkärin pyörtämään päätöksensä.

Tiesin valmiiksi vaimon pelästyvän kertomaani ja yritinkin miettiä miten asian saisin kuulostamaan pehmeämmältä, helpommin hyväksyttävältä mutta ajatukseni oli vaipunut ikiroutaan enkä keksinyt mitään mikä saisi asian kuulostamaan paremmalta, joten päätin sanoa asian niin kuin se oli.

Pidin itseni tyynenä enkä halunnut kuulostaa pelästyneeltä tai huolestuneelta vaikka näitä tuntemuksia olin ylitsevuotavan täyteen ahdettu.

Sovimme, että kotiloman peruuntumisesta huolimatta näkisimme huomenna täällä osastolla ja puhuisimme sitten enemmän kasvotusten.

Aika pian puhelun päätyttyä hoitaja koputti oveani, katseeni kääntäneenä ovelle huomasin että minulle oltiin tuomassa hälytysnappia jolla saisin kutsuttua hoitajan paikalle jos saisin uuden kohtauksen yön aikana. Pian sängyssäni olikin punainen nappi turvaa tuomassa.

Ilta menikin ilman sen ihmeellisempiä nykinöitä tai kouristuksia, iltalääkkeen ottamisen jälkeen hakeuduin vähin äänin yksiöni pehmeille pahnoille.

21.maaliskuuta.2015

Tällä kertaa yö sujui pääsääntöisesti nukkuen, muutama yöllinen herääminen ja niiden tarjoama ajatteluhetki terveydestäni poislukien.

Normaalit aamutoimet ja kessut takasivat arjen palanneen olemassaolooni, lihaskipu ja normaalia kovempi pääkipu muistuttivat kuitenkin eilisestä ja antoivat tahtomattani tilaa pelolle.

Aamupalan ja muiden päivittäisten rituaalien jälkeen puhelimeni piipitti taskussani tekstiviestin saapumista, vaimo oli saanut järjestettyä lastenvahdin ja tulisi puolenpäivän aikoihin käymään. Kysyi myös olisiko tarvetta tuoda jotain mukana ja koska kanttiini oli kiinni viikonloppuisin niin pyysin jos vaan vaikka limppaa ja jotain makeaa purtavaa sain jostain haettua niin se riittäisi.

Hoitajat kyselivät kilpaa olostani ja tarvitsisinko jotain lääkettä. Taisi olla avoimet ovet lääkekaapissa tänä aamuna. Toki ymmärrän hoitajien huolen ja osasin sitä myös arvostaa.

Otin toki yhden tarvittavan diapamin aamupäivän aikana, estääkseni pelon vahvistaman ahdistuksen saamasta otetta mielestäni.

Aika pian lounaan jälkeen taskussa oleva puhelimi muistutti olemassa olostaan ja ilmoitti vaimon juuri saapuneen parkkipaikalle. Ulkonaliikkumiskiellon johdosta pyysin vaimoa tulemaan osastolle jossa juuri olin saanut käteeni kahvikupillisen kuraa juotavaksi.

Pian vaimoni jo saapuikin osaston ovesta ja vastaan keveltyäni vetäydyimme yksiöni rauhalliseen ilmapiiriin. Pitkän keskustelun ja eilisen tilanne raportoinnin jälkeen keskustelumme palasi arkisiimpiin asioihin, lapsiin ja heidän tekemisiin.

Aika kului yllättävän nopeaan ja pian vaimoni oli jo lähdettävä ajamaan takaisin kotiin, tällä kertaa sain luvan mennä saattamaan häntä parkkipaikalle sillä ehdolla että palaisin suoraan takaisin.

Lupasin vielä ennen vaimon lähtöä kertoa hänelle jos saisin vielä kouristuskohtauksia. Halausten ja pusujen saattelemana vaimo lähti ajamaan ja minä käänsin rintamasuunnan kohti tuota kivilinnan pääovea, osastolla olikin juuri alkamassa välipala kahvin ja pullan kera.

Sokereita vielä suupielistä pyyhkiessäni tunsin tuon kihelmöinnin, kuin tuhat tulimuurahaista olisi kiivennyt niskaa pitkin ylös valloittakseen päälaella sijaitsevan huipun, ennen tuota pian koittavaa vuorikiipeilyn riemujuhlaa minun on päästävä omaan sänkyyni vaakatasoon ja painamaan tuota punaista nappia joka turvakseni oli huoneeseeni tuotu.

Niin taas mentiin lihakset kovettuen ja veri päästä paeten kohti kivutonta ja hiljaista hetkeä. Punainen nappi näytti tehokkaalta, koska pian painalluksen jälkeen huoneeni täyttyi hoitajista ja lääkkeistä, tällä kertaa ehdin ottamaan ennen kliimaksia tuon punaisen mansikan makuisen litkun joka selvästi tehosi, koska varsinaista kouristusta ei tällä kertaa tullut. Siinä minä makasin lihakset jäykkänä sängyssäni hoitajien ympäröimänä odotellen ottamani lääkkeen relaxsanttista vaikutusta.

Tilanteen rauhoituttua ja hoitajien poistuessa pelastustehtävältään huoneestani jäi minulle  seuraa pitämään isokokoisen ja Kekkosen hiustyylin omaava mieshoitaja. Pitäisi varmaan pyytää kyseistä miestä käymään yläkerrassa vähän keskustelemassa tuon suljetun osaston kapelimestarin juttusilla ja takavarikoimaan rumpukapulat pysyvästi.

Yhtäkkiä kesken hoitajan kanssa käymää keskustelua tunsin kuinka alistettu kouristus sai yliotteen lääkkeestä ja aloitti vastahyökkäyksen käyttäen kehoani taistelukenttänä. Ennen kuin ehdin edes asiaa ilmoittaa vieressäni istuvalle miehelle oli hän jo tietoinen asiasta ja painamassa tuota pelastavaa nappia. Nyt tuleva kouristus otti niskalenkin ja yllätyshyökkäyksen turvin valtasi lihakseni salaman nopeasti aivan kuin varmistaakseen tulevan voittonsa.

Yritin päästä selinmakuulta kylkiasentoon, mutta kehoni ei enään totellut käskyjäni. Onneksi hoitaja huomasi aikeeni ja sai minut käännettyä.

Pian kuulin kun nimeäni jälleen huudeltiin, silmiä avatessani huone pyöri vinhaa vauhtia ja näytti usvaislta. Hetken tuota harmautta katsellessani aloin hahmottamaan tummia muotoja jotka pikkuhiljaa tarkentuivat ja lopuksi saivat tutut kasvot omakseen.

Olin menettänyt tajuntani samalla kun hoitaja oli kääntämässä minua kyljelleni ja tällä kertaa tajuttomuus kesti yli viisi minuuttia. Oloni oli jälleen kerran kuin maratoonin juokseneella vajaakuntoisella kaduntallaajalla. Sydämen iskut tuntuivat ääninä korvissa ja raajat eivät piitanneet komenostani. Siinä minä makasin henkeä haukkoen paita ja lakanat hiestä märkänä.

Hengityksen vähän tasaannuttua ja lääkkeen nieleneenä alkoi toipuminen unimaisemia katsellen. Niin jäi jälleen kerran yksi ruoka syömättä sekä jälkiruokakessut polttelematta. Jossain kohtaa nukkuessani oli hoitaja vaihtunut ja herätessäni ei vieressäni enään ollutkaan tuota rumpalin kapuloita pilkkovaa jättiläistä vaan nuori vaaleahiuksinen nainen joka ystävällisellä äänellä vointejani kyseli. Pääsin jopa tuon naisen käsivarteen hänen saattaessaan minut päiväsaliin iltapalaa odottelemaan. Olisihan se ollut aika ilkeä näky jos tuon jättiläinen daamiksi olisin joutunut. Joten parempi näin.

Loppuilta sujuikin sitten perinteiseen tapaan kahvia keitellen ja televisiota tuijottaen. Soitin myös vaimolle ja kerroin näistä kouristuksista sekä että kaikki on nyt hyvin.

Voisi luulla että kaiken tuon päivällä nukutun ajan jälkeen ei nukkumatti huoneeseeni olisi eksynyt, mutta toisin kävi. Taisi olla käynyt heittämässä unihiekat jo ennen kuin ehdin edes sänkyyn asti, niin nopeasti nukahdin.

22.maaliskuuta.2015

Yllättävää kyllä yö meni hyvin ja herääminenkin tapahtui vasta seitsemän jälkeen, joten joku on jo varmasti kahvia ehtinyt keittämään eikä pihalle pääsyä tarvitsisi odotella malttamattomana.

Hammaspesu, varovainen kurkistus kuplia päähän tekevään peiliin ja pyhävaatteet päälle. Käytävällä leijuikin tuoreen kahvin tuoksu, kun reippaita askelia ottaen lähestyin päiväsalia.

Niin alkoi sunnuntai, tuo viikon päättävä päivä.

Mitään varsinaista päiväohjelmaa ei viikonloppuisin ollut joten ajankuluksi oli tarjolla televisiota ja pelikortteja. Ulkonaliikkumiskieltoni oli luonnollisesti vielä voimassa eilisen kouristuksen johdosta ja huomasin kyllä että hoitajat seurasivat vointiani nyt paljon tarkemmin kuin ennen näitä kouristuksia. Olinhan itsekkin huolissani terveydestäni joten ymmärrystä riitti myös liikkeitäni seuraavia silmäpareja  kohtaan.

Aamupalaksi oli pajalanpuuroa, tuota suolistoa aukipitävää ruhkehtavan väristä ja epäilyttävän näköistä tuotosta. Kyseinen viemärinavausaine ei aamupalaani sopinut, joten jatkoin jo aikaisemmin aloittamalla nestemäisellä linjalla. On suuri ihme että vatsani ylipäätään kesti sitä vuorokautista kahvimäärää.

Aika kului ja aterioita tarjoiltiin, päivän edetessä päätin ottaa pienet unet, aivan kuin en valmiiksi olisi jo nukkunut tarpeeksi. Laitoin puhelimen herätyksen soimaan siten että heräisin välipalalle, joka jäi jälleen kerran kouristuksen takia saamatta. Tämä oli jo kolmas päivä peräkkäin kun saan kouristuksia joille ei ole löytynyt mitään selitystä.

Nyt päivystävä lääkäri oli saanut tarpeekseen ja määrännyt minut vietäväksi Poriin ambulanssilla, hoitajan kanssa noutajiani odotellessa pakkasin reppuun joitain tarvittavia vaatteita sekä kylpyhuoneen vääristävän peilin vieressä olevat aamutoimitarvikkeet.

Pian oveeni kolkutetiinkin ja sisään astui kaksi kirkkaisiin vaatteisiin sonnustautunutta ensihoitajaa, mukanaan heillä oli myös paarit joka tuntui minusta huvittavalta, koska pystyin ihan hyvin kävelemään.

Mutta mitä vielä, minut määrättiin makuuasentoon tuolle kuljetusalustalle ja lähdettiin kuljettamaan osaston läpi kohti ulko-ovea. Itse tunsin oloni hyvin vaivautuneeksi kaikkien niiden silmäparien edessä jotka matkaani seurasivat.

Pian minut lastattiinkin jo ulkona odottavaan sinisin valoin varustettuun mersun pakettiautoon ja matka kohti tuota Porin keskusteurastomoa sai alkaa.

Itse matkasta en juuri muista mitään, mutta kello taisi olla lähempänä ilta kuutta kun saavuimme perille ja matkani jatkui päivystyksen vuodeosastolle jossa sain kunnian alkuvuodesta tutustua tuohon Venäjän lahjaan Suomalaiseen lääketieteeseen. Joten mitään suuria odotuksia ei minulla luonnollisesti ollut tälläkään kertaa.

Jälleen kerran minut kytkettiin täyteen mitä ihmeellisempiä piuhoja ja antureita jotka saivat alkunsa noista ympärilläni olevista piippaavista laitteista. Kunhan eivät vain mitään kokoomuksen puolueohjelmaa minuun lataisi.

Ilta sujui ilman kouristuksia, pihalla sain käydä vain hoitajan luvalla joka saaminen oli hyvin tiukassa.

23.maaliskuuta.2015

Heräsin ennen kuutta aamulla, kun labran hoitaja tuli sänkyni viereen imemään minusta usean putken verta, taitaa olla veriplättyjä tänään ruuaksi, niin paljon tuota lääkkeiden kyllästyttämää verta minusta imettiin.

Pyysin hoitajalta lupaa päästä käymään ulkona ja sainkin yllättävän helposti siihen suostumuksen, tuo kylpytakinmallinen ja vaaleansininen kuusikymmentäluvun muotiluomus ei juuri lämpöä tarjonnut, joten aamun ensimmäinen kessuhetki jäi hyvin lyhyeksi nautinnoksi.

Piuhat takaisin koneisiin kytkettynä jäin odottelemaan pian tarjolla olevaa aamupalaa.

Tarjolla oli kuppi kahvia ja puuroa taisi tarjottimella myös yksi leivänsiivukin olla joka jäi ilman kaipaamaansa huomiota.

Pian aamupalan jälkeen kävin toistamiseen ulkona, tällä kertaa valmiiksi siihen kylmään viimaan varautuneena joka minua ulko-oven takana odotti. Samoissa vaatteissa kuin hetki sitten päätin sinnitellä vähän pidempään ja antaa tilaa kessuhetken tarjoamalle nautinnolle.

Piuhat kiinni piippaaviin koneisiin ja pieni lepohetki ennen lääkärin saapumista.

Käänsin itseni vatsalleni ja asettelen nuo lukemattomat piuhat siten etteivät ne rintaani painaisi ja häiritsisi ansaittua lepoa.

Sillä samalla sekunnilla tunsin kuinka pistely alkoi taas kiipeemään niskaa pitkin ylös, yritin hapuilla sänkyni vieressä olevaa kutsunappulaa, mutta koortinaationi oli jo heikentynyt enkä saanut otetta siitä vaikka kuinka yritin, sänkyni ympärillä olevat laitteet piippasivat aina vain tiheämpään tahtiin ja juuri ennen niiden hiljentymistä kuulin jonkun juksevan minua kohti samalla huutaen

" pulssi 180 kouristaa "

Hyvin sekavaa puheensorinaa, mutta yhdestä miehen äänellä sanotusta lauseesta sain selvää.

" laita tyynyjä sinne selän taakse, niin pysyy paremmin kyljellään, pihalle ei saa enään mennä "

Nukuin todella pitkään ilman varsinaista heräämistä edes kouristuksen päättymisen jälkeen, kello oli lähempänä kahta päivällä kun minut herätettiin ja lähdettiin siirtämään neurologiselle osastolle.

En tiedä onko kohtalon ivaa vai kertakaikkisen huonoa tuuria että jouduin samalle osastolle josta juuri tammikuussa minut kotiutettiin terveenä miehenä.

Osastolle päästessäni minut laitettiin käytävä paikalle ja sänkyni ympärille laitettiin sermit yksityisyyttä suojaamaan, ilmeisesti huonosta tiedonkulusta johtuen minulla ei ollut mahdollisuutta saada hälytintä sänkyyni jotta voisin kutsua hoitajan paikalle tarvittaessa.

Ennen poistumistaan hoitaja ilmoitti vielä että lääkäri tulee kohta haastattelemaan minua ja sen jälkeen  katsotaan jos jostain löytyisi vähän rauhallisempi tila johon minut voitaisiin siirtää.

Pienen odottelun jälkeen sänkyni suojana olevaa sermiä siirrettiin ja kas kukas se siinä, tuo sama nuori naislääkäri joka minut on jo kertaalleen terveeksi todennut ja kotiin sairaalasta palauttanut. Tuo matalin arvosanoin valmistunut ja vuosikurssinsa viimeinen keskusteurastamon ylipäällikkö oli jälleen tullui minua parantamassa.

Ennen kuin ehdin sen enempää kirosanoja päässäni pyörittää, avasi tuo tohtori sanaisen arkkunsa

" ai sä oot taas täällä "

Nyt huumorintajuani koeteltiin tosissaan ja tammikuiset muistot mielessäni päätin antaa pienen piikin tuolle valkotakkiselle shamaanille.

Eihän terve mies sairaalahoitoa kaipaa, möläytin suustani ja tämä taisi osua todella arkaan paikkaan, koska ensitöikseen tuo tohtori päätti antaa minulle vuoden mittaisen ajokiellon kouristusten takia ja jotta varmasti saisin maksaa sanoistani päätti hän myös puolittaa tarvittaessa otettavat diapamit jotta saisin kieriskellä ahdistuksessani sairaalan käytävällä.

Viimein tuo päiväni pilannut valkotakkinen poistui ja tilalle tuli yksi osaston hoitajista ja lähti siirtämään sänkyäni käytävän päässä olevaan fysioterapeutin tilaa, eihän sekään mikään rauhallinen paikka ollut, mutta nyt minulla oli verhot sänkyni suojana.

Hälytysnappulaa en edelleenkään sänkyyni saanut vaikka sitä useaan kertaan hoitajilta pyysinkin, hyvä puoli oli se että eipä nuo hoitajat myöskään minua estäneet pihalla käymään.

24.maaliskuuta.2015

Yö meni niin hyvin kuin sairaalassa ylipäätään voi mennä, herätys ei vain ollut odotetun kaltainen. Minut oli eilen siirretty nukkumaan fysioterapeutin työtilaan ja ilmeisesti hänen työpäivä alkaa kello seitsemän aamulla, koska hänen yllättyneen kuuloinen huomenen toivotus sai silmäni auki.

Siinä hetken toisiaan tuijottaen, jouduin siirtämään sänkyni jälleen käytävälle hänen pyynnöstään. Päivänohjelmasta en tiennyt muuta kuin sen, että aamupalani syön käytävällä ja varmaan jotain vaatettakin olisi hyvä laittaa päälle ennen kuin potilaiden omaisia alkaa virtaamaan käytävillä.

Usea kessun ja kahvikupin jälkeen sain hoitajalta kuulla, että lääkäri tulee osastolle kierrolle ja silloin olisi hyvä olla paikalla.

Itse en tuon vaaleatukkaisen daamin seurasta niin paljoa piitannut, että ehdoin tahdoin olisin häntä jäännyt odottelemaan, joten päätin käydä kanttiinissa ja kessulla niin kuin tähänkin saakka ja jos tiemme sattuisi kohtaamaan tuon tohtorin kanssa niin sitten voisin hänen kanssaan keskustella, mutta tuskin mitään järkevää tuotosta hän minulle pystyisi suustaan antamaan.

En tiedä johtuiko minun jatkuvasta huonosta tuurista joka ainakin tässä laitoksessa tuntuu olevan vallallaan, juuri kun olin saanut lounaan syötäväksi saapui tuo valkoinen velho syöminkini keskeyttämään.

" Tehdään eeg, vai onko se jo tehty? "

Sinähän se tässä lääkäri olet, eikö sinun tehtävä ole tietää mitä tutkimuksia on tehty, vai puuttuuko lausunnosta tavuviivat? Onneksi nämä jäi ajatuksen asteelle, enkä moisia sammakoita suustani ilmoille päästänyt. Olisin varmaan jäänyt ilman mitään lääkettä loppuiäkseni.

Ok, vastasin hänen tiedusteluihin ja toivon jo saavani ruokarauhan ennen kuin ateriani jäähtyy tai ruokahaluni katoaa kokonaan.

Klo 15.00

Hoitaja kärräsi minua pyörätuolilla kohti neurologian tutkimushuonetta jossa tuo eeg tehtäisiin.

Minulla oli jonkinasteinen käsitys moisesta tutkimuksesta, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa. Tutkimushuoneeseen päästyäni vastassa oli kaksi hoitajaa, toinen heistä pyysi minut istumaan huoneen keskellä olevaan tuoliin, mieleeni tuli vanha Itä-Saksalainen kuulustelumenetelmä jossa syytönkin saatiin tunnustamaan kaikki mahdollinen. Toki sitä en tiedä käyttivätkö he aikanaan tuollaista pipoa jota toinen huoneessa olevista hoitajista piti kädessään, tuosta piposta lähti vähintäänki sata eri johtoa, mutta täällä Porin keskusteurastomossa kyseinen pipo oli käytössä.

Samalla kun sain peppuni tuoliin, toinen hoitajista sujautti tuon aivoni kärventävän pipon päähäni varottamatta, jotta tuossakaan ei olisi vielä ollut tarpeeksi pelotetta, niin molemmat hoitajat ottivat pienet tikut käsiinsä ja alkoivat levittämään jotain voidetta pipossa olevista reijistä, kyseessä oli heidän mukaansa normaali toimenpide, mutta vahvasti epäilen, että tuolla osaston lääkärillä oli näppinsä pelissä.

Viimein tuo johtoja täynnä oleva pipo oli saatu kaikkine voiteineen päähäni ja oli aika siirtyä toiseen tuoliin joka muistutti vähän hammaslääkärin tutkimustuolia. Puolimakaavassa asennossa ollessani, kytki hoitaja nuo johdot tietokoneeseen ja asetti lampun kasvojeni yläpuolelle.

Ja niin alkoi tuo tutkimus samalla silmien yläpuolelle siirretty lamppu alkoi vilkkumaan, vaihtaen nopeutta jatkuvasti. Valo otti todella kovaa silmiini ja sai pääkivun jälleen kohoamaan, mutta itse kouristuskohtausta en tuon lampun takia saanut.

Tutkimus kesti kaikenkaikkiaan puolituntia ja kuvittelin pääseväni lähtemään takaisin osastolle, mutta empä päässyt. Minulle oli määrätty eeg pitkäaikais seuranta, pipon tilalle sain hienon valkoisen verkkosukan, kenenköhän potilaan jäämistöä mahtoi olla.

Päälleni sain myös kangasliivin jonka taskussa oli akku ja itse kone johon johdot kytkettiin.

Tätä hienoa kapistusta minun piti pitää huomiseen iltapäivään saakka jolloin se irrotettaisiin ja saisin ilmeisesti palata Harjavaltaan takaisin.

Siinä sitä sitten kuljettiin johdot ja verkkosukka päässä pitkin sairaalan käytäviä ja välillä pihalla käyden.

Päivällisen jälkeen sain siirtää sänkyni jälleen tuonne fysioterapeutin työtilaan ja verhot yksityisyyttäni suojaamaan, yritin ottaa pienet päiväunet mutta päähäni kytketty johtosarja teki siitä vaikeaa. Kyljeltä toiselle hetken pyörien ja unta hakien tunsin tuon tutun lihakseni jäykistävän hiirilaukan kohoavan kohti päälakea. Pienessä pakokauhussa yritin hapuilla jotain millä saisin hoitajien huomion tapahtuvaan, mutta kouristus ei antanut odottaa itseään vaan otti minut valtaansa saaden minun tajuntani hämärtymään tuolla verhojen suojassa ja muiden katseilta piilossa.

Jotenkin tämä kaikki kuvastaa sitä potilaan näkymättömyyttä jota olen saanut kokea myös Rauman terveyskeskuksessa.

Sain vielä illan aikana toisenkin kouristuksen, mutta tällä kertaa lievemmän. Tähän kouristukseen en edes yrittänyt pyytää apua, jotenkin olin luopunut toivosta tämän talon suhteen. Varmaan tästä syystä jätin myös ilmoittamatta hoitajille kouristuksista, en halunnut enään tavata tuota vaaleaa lääkäriä ja sitä kautta välttyä ikävyyksiltä joita olisi varmasti tullut, koska sanainen arkkuni pohja jo näkyi, vain joitain voimasanoja olisi ollut enään jäljellä.

25.maaliskuuta.2015

Aivan järkyttävä yö, olin kuristua useaan kertaan näihin aivojani polttaviin johtoihin. Onneksi tänään saisin tämän härpäkkeen päästäni pois ja pääsen palaamaan Harjavaltaan jossa minun ei tarvitse yksin kouristaa eikä lääkkeitäni puolitettaisi.

Aamupäivä kului verkkaiseen tahtiin, laahustin kanttiinin ja ulko-oven väliä ja välttelin tuota paluuta osastolle. Vasta lähempänä iltapäivä kolmea palasin sänkyni ääreen josta minut olisi helpompi löytää.

Pian minua jo kuljetettiinkin jälleen kerran pyörätuolilla tuonne Itä-Saksalaiseen kuulusteluhuoneeseen, ihmettelin minua työntävälle hoitajalle sitä miksi minua pitää näin kuljettaa vaikka olen koko päivän omilla jaloillani liikkunut, mutta mitään järkevää selitystä en kyseiseen asiaan saanut.

Johtojen pois ottaminen sattui lähes yhtä paljon kuin niiden kiinnittäminenkin, lisäksi nyt hiukseni olivat täynnä jotain valkoista kipsin tapaista liimausainetta jota hoitajat yrittivät rapsuttaa sitä mukaa kun johtoja irroittivat.

Viimein tuo kokoomuksen puolueohjelman syöttävä johtosarja oli saatu irroitettua eikä minun enään tarvinnut pitää vanhaa verkkosukkaa päässäni, vielä ennen poistumistani yksi hoitajista sanoi lääkärin soittavan kun testi on analysoitu. En tiedä tuntuiko ajatus tuon lääkärin soitosta pahemmalta kuin päätä kiristävä verkkosukka, mutta ainakin yksi paha vähemmin poistuin ovesta määränpäänä osasto ja toive poispäännistä.

Toiveeni tosiaan toteutui kun pääsin osastolle, sain hoitajalta vaihtaa siviilit päälleni ja mennä kanttiiniin odottamaan taksia.

Ei varmaan koskaan Porin keskussairaalan kantiinin kahvi ole maistunut niin hyvälle kuin nyt, iso kirjekuori sylissäni kahvikuppia lusikalla kolistellen odottelin vain noutajaani ja pääsyä pois täältä unohdettujen ja heikoin arvosanoin valmistuneiden suojatyöpaikasta.

Ooks mä joku vammainen?

Viimein taksi saapuikin noutamaan minua ja pääsin lähtemään takaisin tunne turvalliseen yksiööni jonka Harjavallan sairaala on minulle tarjonnut.

Hetken tuon mersun etupenkillä istuneena kurvasimme sairaalan pihaan suoraan pääovien eteen, kuljettajan saattelemana pääsin osastolle takaisin jossa omahoitajani jo odottelikin kädet puuskassa ja ennen kuin ehdin sanaakaan sanoa kuului kysymys.

" Mitä siellä Porissa tapahtui? Lääkäri soitti ja sanoi sinun käyttäytyneen huonosti "

Kerroin tuosta lääkärin ai sä oot taas täällä kommentista sekä sen miten hänelle olin vastannut, kerroin myös ajokorttini hyllyttämisestä ja lääkkeiden puolittamisesta. Kyseisen lääkärin käytös ei ollut oikeutettua minua kohtaan, jo tammikuinen terveeksi julistaminen olisi saanut mielestäni riittää.

" Ihan oikein sanoit, ei lääkäri saisi noin käyttäytyä " Omahoitajani sanoi päätään pyöritellen ja moista lääkärin etiikkaa ihmetellen.

" Mennään sinun huoneeseen, meidän täytyisi vähän jutella eräästä toisesta asiasta" omahoitajani jatkoi ja lähti kävelemään edeltä. Päästyämme huoneeseeni istuin tutuun tapaan sänkyni reunalle hoitajan istuessa minua vastapäätä.

Jollain tavalla aistin hoitajani ilmeestä, että kaikki ei nyt ole hyvin ja moinen tilanne sai minut epävarmaksi. Pian hoitajani vähän värisevällä äänellä aloitti.

" Professori on tutkinut papereitasi ja teki sinusta kiireellisen lähetteen TYKS:in aivovamma polille, koska nämä sinun oireesi sopivat aivovammaan."

Tämä tuli täysin puun takaa, tiesin kyllä että minua vaivaa jokin muukin kuin pelkkä masennus, mutta aivovamma oli kyllä viimeinen mitä tässä kohtaa mietin. Jo pelkkä aivovamma sanana antaa tähän kaikkeen jotenkin lopullisen tuomion.

Pian hoitajani jatkoi.

" Tämä on toki vain varotoimenpide ja poissulkeva tutkimus "

Nämä hoitajan lohduttavat sanat oli selvästi seurausta pelästyneestä olotilastani jonka hoitaja varmasti näki.

" Haluatko että jään kanssasi tänne huoneeseen vai pärjäätkö yksin?"

Juu pärjään ei tässä mitään hätää, vaikka kaikki solut sisälläni huusi elämän päättymistä.

Loppupäivä kului kuin usvassa, mitään tarkkaa muistikuvaa ei mieleeni jäänyt.

26.maaliskuuta.2015

Jollain tavalla hoitajani puheet aivovamman epäilystä heijastuivat menneeseen yöhön, vaikka kuinka yritin nukahtaa ja olla miettimättä koko elämän päättymistä vammautumiseen ja vihannekseksi jäämiseen ei nukkumatti uskaltanut tulla kuuntelemaan tarinoitani, olisi raukka varmaan itsekkin joutunut tänne osastolle sateenvarjoineen ja unihiekkoineen. Sininentie olisi muuttunut hetkessä kraniitinharmaan käytävän sävyihin.

Verestävin silmin selälläni sängyllä maaten, odottelin tuon oven yläpuolisen ajankertojan lupaa nousta ja ryhtyä kahvinkeittoon. Edes kylpyhuoneen päätä venyttävä peili ei tarjonnut enään ihmeteltävää, pelkäsin vajoavani takaisin tuonne pohjalle, jossa nuo pienet pirut jälleen repivät rintani auki ja sielullani ilakoivat. Tuolla pohjalla ei elämällä ole mitään arvoa, vain kalman kauppiaat myyvät palveluksiaan eniten tarjoavalle.

Aamu sujui kuin usvassa, vain opittu rutiini ohjasi toimintojani. Kahvia, kessua, lisää kahvia ja aamukokous. Kaksi viikkoa sitten sovittu lääkärin tapaaminen johon myös vaimoni oli tarkoitus tulla oli peruuntunut tuon Porissa olon takia ja uusi aika oli järjestetty ensi viikon tiistaiksi, Kunpa muistaisin ilmoittaa asiasta vielä vaimolle.

Tänään kuitenkin jatkuisi tuo viikko sitten aloitettu psykologinen testi, mielialani ei varmasti ollut paras mahdollinen moiseen tutkimukseen, mutta toivoin tämän laitoksen päivätoiminnan tuovan unohduksen loppuelämän vammautumiseen.

Päivä päivältä elämä valui hukkaan, unohduksiin ja unholaan. Olinko saavuttanut jo kaiken elämässäni ja voisinko vain antaa periksi.

Sain edelleen lähes päivittäin kouristuskohtauksia, välillä olin tajuissani ja jos hyvä tuuri kävi niin menetin tajuntani enkä tuntenut yhtään kipua.

Vaikka hoitajani kertoma aivovamma tutkimus on vain poissulkeva, niin tiesin että oireeni joista kärsin päivittäin ei johdu pelkästä masennuksesta, jotain on kehossani rikki, olin mennyt epäkuntoon.

Uskon että hoitajat olivat kiinnittäneet huomiota ahdistukseeni sekä vetäytymiseni omiin oloihini yksiöni peiton alle. Tuolta omasta turvapaikastani maailma näytti pienemmältä ja vähemmän pelottavalta. Osastolla työskentelevä mieshoitaja oli päättänyt ottaa minut suojiinsa ja alkoi kahden keskeisillä keskusteluilla valmistelemaan minua mahdolliseen aivovamma diagnoosiin.

30.maaliskuuta.2015

Viikonloppu vierähti ohi kuin varkain, mutta sairaalan ohi kulkevat junat pysyivät aikataulussa.

Olen nyt ollut osastolla yli kuukauden eikä loppua näy. Edelleen minun ulkonaliikkumiskielto ja kotilomakielto on voimassa, vaikka en minä niitä kieltoja sen enempää harmittele, olisi silti mukava päästä välillä pihalle vähän tuulettumaan.

Sain aamukokouksessa kuulla että huoneeni vaihtuisi toiseen, kohtausten johdosta minut siirrettäisiin huoneeseen numero kymmenen joka on myös yhden hengen huone, mutta sijaitsi aivan hoitajien huoneen vieressä ja näin ollen hoitajilla olisi lyhyt matka tulla antamaan lääkettä kouristuksen sattuessa.

Muutto sujui yllättävän helposti, pakkasin vain vaatteeni ja muut tavarat sänkyyni jonka jälkeen hoitajat rullasivat sängyn uuteen huoneeseen. Pääsin eroon tuosta viisi kulmaisesta yksiöstä ja kolmion mallisesta kylpyhuoneesta.

Uuden huoneeni neljä nurkkaa tuntui jotenkin normaalimmalta ja kylpyhuone oli huomattavasti käytännöllisempi, jopa aamuinen kahvinkeittomatka lyheni vain muutamaan askeleeseen.

Peilikuvani ei toki muuttunut koska kuvastimesta tuijotti samanlainen kuplapää kuin edellisessäkin huoneessa.

Uuden huoneeni ikkuna oli osittain tuonne rautatielle päin ja yhdeksi suosikki paikakseni muodostui huoneessa oleva leveä ikkunalauta jonka päällä istuin ja tuijotin ovi kiitäviä junia, varsinkin tuota kello iltakuuden junaa joka pysähtymättä paikallisella asemalla kiisi kovaa vauhtia kohti Poria. Vaikka en ole hetkeen miettinyt tekeväni itselleni mitään, niin siitä huolimatta tuo junien aikataulutus toi lähdön tunnelmaa ja tiedon siitä että pääsen pois täältä aina kello kuusi.

31.maaliskuuta.2015

Oli outoa herätä ja toki pitkin yötä valvoa, kun yläkerrasta ei kuulunut mitään. Olinhan tuota nykymusiikin raiskaajaa kuunnellut jo yli kuukauden enkä missään kohtaa saanut käsitystä tai edes aavistusta tuon rummuttajan rytmistä. En tiedä johtuuko tämän huoneen muodosta, se että tuo huoneen seinällä olevan kellon minuutin vaihto kuulostaa paljon voimakkaammalta, aivan kuin ääni ottaisi voimaa perä seinästä ja sieltä suuntasi kohti sängynpäätyä jossa tyyny pääni alapuolella oloani kevensi sekä kaiken tuon pääkivun jyskeen vastaanotti.

Tänään olisi tuo jo kertaalleen peruttu hoitosuunnitelma johon myös vaimoni oli tulossa, paikalle saapuisi myös psykiatri ja sosiaalityöntekijä joten tuo pieni lääkärin huone tarjoaa varmasti tiiviin tunnelman. Aamupalan ja työterapian jälkeen menisin vaimoa vastaan tuonne kanttiinin parkkipaikalle. Pyysin vaimoa tuoda mukanaan kessua ja limppaa. Pian löysinkin itseni tuolta parkkipaikalta jo tuttua autoa odottelemasta samalla kun vatsani ilmoitti lounasajan lähestyvän.

Lounas syötynä ja viimeisiä leivänmuruja huulilta pyyhkien kävin vielä nopeasti lastauslaiturilla ennen kuin menisimme tuonne lääkärin huoneeseen. Olimme sopineet vielä hoitajani kanssa pienen keskustelun huoneessani ennen kuin menisimme lääkärin huoneeseen, tuohon keskusteluun myös vaimoni osallistui, joten kyllä sairaallakin kiirettä pitää. Kohta marssimmekin kuin pienet elefantit kohti tuota tohtorin valtakuntaa kuulemaan kohtalostani, alkuperäinen hoitosuunnitelma oli varmasti mennyt uusiksi kaikkien kouristusten ja aivovamma epäilyn johdosta.

Saavuttuamme perille huomasin huoneen tiiviin tunnelman eikä se johtunut pelkästään tilan vähyydestä vaan varmasti osittain tilanteestani. Keskustelu lähinnä keskittyi minuun ja millä tavalla olen muuttunut siitä kun pääkipu alkoi. Se mikä minusta tuntui omituiselta oli kysymysten esittäminen vaimolle, toki vaimolla oli varmasti parempi näkemys minusta kuin itselläni. Enhän minä tuntenut kuin tyhjyyden ja ilottomuuden sisälläni, enkä todennäköisesti olisi osannut vastata huoneessa sinkoileviin kysymyksiin. Olisin varmasti toistanut vain samaa mantraa kuin tähänkin asti.

Vihdoin tuo kysymysten heittely loppui ja asia siirtyi minun hoitoon ja sen kestoon, lääkäri toki kertoi ilman keskustelua että minut pidettäisiin osastolla niin pitkään kunnes vastaukset aivovammapolilta olisi tullut ja vasta sen jälkeen mietittäisiin jatkohoitopaikkaa ja tuo jatkohoito pyrittäisiin järjestämään Turusta, mutta olisiko se psykiatrinen vai neurologinen sitä tuo tohtori ei vielä edes uskaltanut veikata. Varmaa olisi vain se että hoitoni jatkuisi määrittelemättömän ajan.

En tiedä tulinko yhtään sen terveemmäksi tuon hoitosuunnitelman päätyttyä, mutta tämän hetkistä lääkitystä jatkettaisiin ja tällä hetkellä tehottomat masennuslääkkeet tultaisiin vaihtamaan aivovamma tutkimusten jälkeen, tai kuten lääkäri asian ilmoitti

“ ei viitsitä sinun kehoasi rasittaa nyt yhtään enempää uusilla lääkkeillä ”

Varmasti ihan hyvä ratkaisu, kun itse on kokenut noiden lääkkeiden haittavaikutukset. Nyt en kaipaa yhtään enempää vatsanväänteitä ja närästystä, saan niitä ihan tarpeeksi jo aivovamma epäilystä.

Sain toki kerrottua lääkärille ajoittaisesta unettomuudesta ja ratkaisuksi kyseiseen vaivaan ilmestyi listalleni nukahtamislääke. No eipä ole murhetta nukahtamisesta, nappi kohti ääntä ja pää tyynyyn.

Lapset tulevat varmasti pettymään, kun kuulevat ettei isi tule vielä hetkeen kotiin, he ovat kuitenkin kuvitelleet minun palaavan kotiin aina kun vaimo on tullut tapaamaan minua.

Jo pelkkä ajatus lasten kokemasta pettymyksestä ja ikävästäni lasten luokse saa minut haukkomaan henkeä ahdistuksesta. Haluaisin jo olla kotona.

Miksi minun piti sairastua? Miksi en saa sellaisia lääkkeitä jotka saisivat minut voimaan paremmin?

Vaimoni joutui jälleen kerran lähtemään ilman kyytiläistä kotiin, yksin hoitamaan perhettä ja lohduttamaan lapsia. Tämä kaikki tuntuu niin väärältä, mitä ihmeen pahaa olen kenellekkään tehnyt että minua näin koetellaan ja itse omaa henkeäni uhakaan? Miksi en vain kuolisi pois ja asia olisi sillä taputeltu.

Niin se tämäkin päivä lopulta illaksi muuttui, heti iltalääkkeen jälkeen päätin hakea tuon nukahtamislääkkeen ja painua peiton alle piiloon. Hoitaja tiesi vielä kertoa tästä lääkkeestä, että uni tulee pian lääkkeen oton jälkeen ja vaikutus kestäisi nelisen tuntia. Onneksi edes tuon ajan saan olla ajattelematta tätä kaikkea.

Kello taisi olla lähempänä kahta yöllä kun heräsin. Nukahtamislääke oli näköjään hyvin toiminut tähän saakka, mutta vaikka kuinka yritin nukahtaa uudelleen niin säpsähdin hereille jatkuvasti. Olin kuin koomassa mutta hereillä, tätä kestikin sitten aamuun saakka.

1.huhtikuuta.2015

Kuin aprillipäivän kunniaksi sain kuulla että minun pitää mennä jälleen kerran Poriin, koska aikaisemmin tehty EEG:n pitkäaikaisseuranta oli kuulemma mennyt jotenkin pieleen. En toki yllättynyt että tuolla Porin keskusteurastamossa asiat menee pieleen, olenhan sen saanut itsekkin jo useaan kertaan saanut kokea. Ihmettelen vain onko kyseisen sairaalan ammattitaitovaatimuksissa jotain poikkeavaa muihin sairaaloihin nähden vai eksyykö sinne vain jostain syystä kaikki taitamattomat valkotakkiset taikurit ja hobitit?

Hyvä puoli tällä kertaa on se että pääsen sieltä heti lähtemään takaisin kun tuo johtosarja on päähäni kytketty.  Aamupalan syötyäni lähdinkin hoitajan saattelemana kohti Poria ja tuota Itä-Saksalaista kuulusteluhuonetta jossa nuo  kaksi valkoisiin vaatteisiin sonnustautunutta desanttia jo odotti.

Pian nuo aivoni surkastavat johdot olikin kytkettynä ja käänsimme nokkamme kohti Harjavaltaa. Nuo johdot päässä yhdistettynä tähän psykiatriseen osastoon antoi todella vahvan kuvan siitä että olen tullut lataukseen.

Tässä sitä taas oltiin verkkosukka päässä, toki ympäristö oli nyt tutumpi ja sain tällä kertaa nukkua huoneessani, toisin kuin aiemmin tuolla Porin sairaalassa. Tästäkin huolimatta johdot häiritsivät minua suunnattomasti, eikä vähiten sen takia että ne nipistivät päänahkaani ja vapaasti roikkuvat johdot tarrasivat kiinni mitä ihmeellisimpiin paikkoihin aiheuttaen todella kipeän tuntuisia pistoja kiinnityskohdistaan.

Sain tuon päivän aikana kaksi kouristuskohtausta ja toivoin todella että laitteet tällä kertaa toimivat ja rekisteröivät kipinöinnin pääni sisältä. Tämäkin päivä meni lopuksi nukkuessa, toki kessut ja kahvin juomiset kuului ohjelmaan väsymyksestä huolimatta.

2.huhtikuuta.2015

Jälleen kerran yksi valvottu yö takana nukahtamis lääkkeestä huolimatta, en tiedä johtuuko juuri tuosta lääkkeestä se omituinen tunne joka koko yön ja aamun on minua vaivannut. Tuo tunne on kuin olisin zompie, jalat ja kädet liikkuu mutta ajatus ei pysy perässä. On kuin kävelisin ilman päämäärää käytävää edestakaisin, vain vaistomaiset ulkona käynnit ja kahvinkeitot onnistuu.

Pian aamupalan jälkeen lähdimme jälleen Poriin irroittamaan tämän kapistuksen päästäni ja mitä pikemmin palaisimme sen parempi. En halua viettää yhtään ylimääräistä aikaa tuolla kalman tuoksuisessa kaupungin suojatyöpaikassa. Kokemuksen kyseisestä paikasta on niin ala-arvoiset, että ihmettelen jos joku terveenä kyseisestä laitoksesta kotiutuu.

Palattuani Harjavaltaan minun täytyi jollain saada tämä kipsinen liima-aine pestyä irti päänahasta ja iltapäivällä mennä jälleen psykologin testeihin.

Onneksi minulle jäi kuitenkin lounaan jälkeen vähän aikaa myös lepäämiseen, koska kaikki nämä viime viikkoiset kokemukset ovat syöneet minua sisältä rotan lailla. purreet sielua pala palalta ja jättäneet vain paskaa tilalle.

Päivät kuluivat osastolla hyvin verkkaiseen tahtiin, olin henkisesti niin väsynyt etten jaksanut enään mennä työ enkä musiikkiterapiaan hoitajien suostutteluista huolimatta. Makasin vain enimmäkseen huoneessani kuunnellen musiikkia ja sitä kautta sain jotain helpotusta olotilaani.

7.huhtikuuta.2015

Tänään olisi sitten se päivä kun matkustaisin Turkuun aivovamma polille kuulemaan tuomioni. Olen todella paljon pelännyt tätä päivää, tätä tuomion ja loppuelämän ratkaisevaa auringonpaisteista päivää. Sataisipa edes vettä tai pieniä kiviä niin ei tarvitsisi tuota elämää ylläpitävää valopalloa katsella.

Lähtö tuonne Turkuu tapahtui heti lounaan jälkeen ja matkaseuraksi sain jälleen hoitajan, minua ei kuulemma voinut yksin päästää, koska jos saisin matkalla kouristuskohtauksen niin täytyy olla joku joka huolehtii minusta. Sinänsä ihan ymmärrettävää ja pakko myöntää etten olisi yksin edes halunnut lähteä tuolle matkalle.

Pian automme kurvasikin TYKS:n T-sairaalan pihaan ja pitkän etsimisen jälkeen löysimmekin tyhjän parkkiruudun, koska minulla eikä sen paremmin hoitajalla ollut mitään tietoa tuon aivovammapolin sijainnista joten ensimmäinen tehtävämme oli käydä infopisteellä tiedustelemassa reittiä tuonne kohtaloni mahdollisesti sinetöivälle osastolle.

Työvuorossa oleva vartija sujauttikin tiskin takaa kartan johon hän oli ympäröinyt tuon kyseisen rakennuksen johon matkamme seuraavaksi tulisi jatkumaan,  koska olimme jonkin verran etuajassa päätimme juoda vielä kupillisella kahvia vieressä sijaitsevassa sairaalan kanttiinissa.  Vaikka kuinka yritin kahvin juontiani pitkittää, niin lopuksi tuli aika jatkaa matkaa kohti tuota karttaan piirrettyä ympyrää.

Hetken kävelyn ja usean kessun jälkeen saavuimme vanhan kivitalon pääovelle, ovessa olevan kirjoituksen “Aivovammapoliklinikka” näkeminen realisoi kaiken sen pelon ja jännityksen jonka sisälläni olen kantanut, nuo tunteet kostuttivat silmäkulmistani ja valuivat äänettömästi pääoven kivisiin portaisiin. Nyt tämä oikeasti tapahtuu.

Hissillä kolmanteen kerrokseen ja ilmoittautuminen osastolle, siinä minä sitten käytävällä istuin hoitajani kanssa odotellen lääkärin kutsua. Olin sopinut että menen yksin lääkärin huoneeseen tutkimuksiin ja tarvittaessa pyydän hoitajan avukseni, jostain syystä halusin olla yksin kuulemassa kun tuota alitajuntaani kaivertavaa tuomiota julistetaan. Tämä ehdotukseni tuntui myös hoitajasta hyvältä ratkaisulta, Hetken hiljaisuuden ja lattiaan tuijottamisen jälkeen kuulin kun nimeäni kutsuttiin, tästä kaikki alkaa tai tähän kaikki päättyy.

Alkuhaastattelun ja oirekuvaukseni jälkeen lääkäri ryhtyi tekemään neurologisia tutkimuksia, täsmälleen samoja mitä minulle Porissa ja Rauman sairaalassa tehtiin useaan kertaan eikä tuolloin kukaan noista valkotakkisista suojatyöpaikan omaavista joulupukin apulaisista löytänyt mitään poikkeavaa. Toivottavasti tämäkin tohtori minut terveeksi julistaa, useiden kliinisten tutkimusten jälkeen, aivan varoittamatta lääkäri avasi sanaisen arkkunsa ja sanoi.

“ Kyllä tässä selvästi jokin vamma on kyseessä “

Aivovamma? Nuo ainoat sanat sain suustani väkisin puristettua.

“ Se ja niskaa täytyy myös tarkemmin tutkia “

“ Siellä käytävän päässä on sairaanhoitajan toimisto, käy siellä ennen lähtöä varaamassa aika magneettikuviin ja traktografiaan “

Päästyäni käytävään takaisin suuntasin tuon sairaanhoitajan toimistoa kohti, käytävällä odottava hoitajani huomasi minun kalpeat kasvot ja kysyi varovasti.

“ Onko kaikki hyvin? “

Kerroin lääkärin antaneen selvän tuomion aivovammasta sekä mahdollisesta niskavammasta ja sen että minun täytyy varata ajat vielä kuvauksiin ennen kuin voimme lähteä takaisin Harjavaltaan. Ilman että edes pyysin otti hoitaja minua olkapäästä kiinni ja tuli kanssani sairaanhoitajan toimistoon.

Se on kumma miten pienikin kosketus voi lohduttaa niin paljon ja antaa voimia hoitaa asiat loppuun ilman mielen romahtamista. Kuvausajat varattuna ja usean kessun polton jälkeen lähdimme paluumatkalle, kerroin tarkemmin tehdyistä tutkimuksista,  joissa minut useaan kertaan terveeksi julistettiin.

Perille päästyämme suuntasin suoraan huoneeseeni ja hakeuduin tuonne peittoni alle kuuntelemaan musiikkia joka minut tästä todellisuudesta pois vei tuonne mieleni maisemaan jossa huojuvien puiden katveessa sain rauhan eikä minua sieltä kukaan etsisi. Poistuin vain huoneestani juuri ennen ilta yhdeksää käydäkseni pihalla ja heti iltalääkkeen jaon jälkeen palasin takaisin piilopaikkaani.

8.huhtikuuta.2015

Jälleen yksi uneton yö takana, onneksi saan unta päivällä ja kouristukset kyllä pitää huolen riittävästä unen määrästä. Jollain tavalla elämäni muuttui täysin eilisen lääkärissä käynnin jälkeen. Jotenkin tuntuu helpotukselta että sain selityksen näille kaikille oireilleni joista olen jo usean kuukauden kärsinyt, toisaalta saamani vahvistus tämän osaston proffan epäilyksille pysäytti koko elämäni.

Päässäni pyörii vain pelko siitä että jäänkö tämän kaltaiseksi tyhjäksi kuoreksi jonka takia tänne psykiatriseen hoitoon olen joutunut? Enkö enään näe elämääni väreissä vaan harmaana mössönä? Enkö enään saa tuntea iloa ja lämpöä? Mitä elämää aivovammainen voi muka elää? Jotenkin koko elämän tarkoitus on lopullisesti kadonnut, joskin sitä ei ole enään pitkään aikaan edes näkynytkään.

Mutta arki pyörii tällä osastolla kaikista näistä tuntemuksistani huolimatta ja jälleen kerran heti lounaan jälkeen minun pitäisi mennä jatkamaan tuota psykologista testiä, vaikka tuo koko testin jatkaminen tuntuu jotenkin täysin turhalta. Saavuttuani tuonne vaaleahiuksisen kallonkutistajan huoneeseen huomasin pöydällä nipun isoja kortteja, juuri samoja mitä kaikissa elokuvissa esitellään ja yritetään arvata mitä missäkin kortissa oleva epämääräinen musteläiskä esittää. Luulin noiden korttien olevan vain elokuvien rekvisiittaa.

Mutta eipä ollut vaan pian siitä kun olin saanut mukavan istuma-asennon alkoi tämä nuori psykologi esittämään pakasta kortin kerrallaan ja minun piti yrittää keksiä mitä tuo musteläiskä esittää, en tiedä minkä asteista huumorintajua vaaditaan että korteista joitain muita kuvia saisi kuin harakan. Harakka puussa ja nyt harakka maassa sekä muuten vaan harakka. Kesken kiivaan testin taskussani oleva puhelin pärähti ja ilmoille pääsevä hanurinsoitto  onnekseni katkaisi tämän harakka maratonin.

Numero näytti etäisen tutulta ja vastattuani puhelimeen myös syy tutun näköiseen numeroon selvisi, langan toisessa päässä oli tuo Porin sairaalan suuri ylpeys joka jo kertaalleen minut on terveeksi julistanut. Tällä kertaa soiton aiheena oli tuo eeg:n vastaukset.

“ Ei ole epilepsiaa, hyvää kevään jatkoa “ Kajautti tuo kummajainen korvaani.

Tämän erittäin informatiivisen lauseen jälkeen luuri laskettiin, en edes ehtinyt  kysymään täsmennyksiä moiseen lausuntoon. Jotenkin tuo tammikuinen puhelu muistui mieleeni.

Kerroin vastapäätä istuvalle ja puhelun päättymistä odottavalle psykologille mitä tämä lääkäri tällä kertaa minulle kertoi, myös hän ryhtyi kummastelemaan kyseisen lääkärin toimintaa ja kehoitti minua ottamaan yhteyttä potilasasiamieheen kun vointini vaan siihen tilaisuuden antaa. Puhelin taskuun ja testi sai jatkua. Harakka, harakka, kuollut harakka.

Jotenkin sain päivät kulumaan osastolla, vaikka tuo kuuden juna alkoi olemaan aina vaan useammin mielessä. Ajatukset alkoivat muuttumaan  aina vain synkemmiksi, viimeisetkin elämän rippeet tuntuivat putoilevan eri puolille osastoa, enkä edes halunnut lähteä niitä pala palalta keräämään. Elämäni oli mennyt hukkaan, tavoitteet jäivät saavuttamatta. Enään ei kannata hiillosta kohentaa.

11.huhtikuuta.2015

Olin aivan loppu ja tuntui ettei minulla ollut enään mitään annettavaa. Kouristuskohtaukset olivat selvästi vähentyneet vaikkakin niitä tuli edelleen lähes päivittäin, niinpä yritin varovasti pyytää lupaa hoitajalta josko saisin lähteä käymään keskustassa ostoksilla ja kaikeksi yllätyksekseni minulle lupa myönnettiin, kylläkin hyvin tarkoin ehdoin. Saisin lähteä lounaan jälkeen, mutta matkaan voisin käyttää enintään kaksi tuntia ja osastolle paluun jälkeen minun tulisi ilmoittautua hoitajalle.

En edes tiedä miksi pyysin lupaa lähteä keskustaan, mutta koska lupa oli myönnetty lähdin raahaamaan itseäni pitkin noita kävelyteitä. Viimekertainen kokemus tuolla rautatien ylittävällä sillalla sain minut etsimään uuden reitin kohti tuota kolmen kaupan keskustaa ja kurvasinkin heti ensimmäisen alikulkutunnelin läpi kohti paloasemaa ja siitä nokka kohti keskustaa, vaikka valitsemani reitti oli jonkin verran pidempi ehtisin siitä huolimatta kahdessa tunnissa varmasti takaisin osastolle.

Jonkin matkaa käveltyäni huomasin edessäni siintävän tutun näköisen risteyksen, tuon risteyksen jota myös liikenneympyräksi kutsutaan. Liikenneympyrästä suoraan yli ja taksiasemaa hipoen tulisin vihreät värit omaavan kaupan pihaan. Perille päästyäni huomasin parkkipaikan olevan lähes täynnä autoja ja sitä mukaa myös kaupan täynnä asiakkaita, en todellakaan ollut valmis niiden kaikkien ihmisten tuijotuksiin ja selän takana puhumisiin, joten suunnitelmaan oli tehtävä muutos ja hetken ympyrää pyörineenä näin sekatavarakaupan jonka parkkipaikka oli lähes autio. Ilman sen suurempaa miettimistä päätin asioida tuossa lähes tyhjässä kaupassa.

En tiedä johtuiko se tämän kaupan valikoimasta vai jostain alitajunnan pakottavasta äänestä, mutta ostoskoriini eksyi karkkipussin ja limppapullon lisäksi myös mattopuukko. Olisin varmasti voinut poimia sen koristani ja jättää ostamatta, vaan en jättänyt. Jotenkin tuo mattopuukko toi mukanaan mahdollisuuden, aivan kuin avoin menolippu lähtijän taskussa.

Vaikka ajatukseni ei toiminut toivotulla tavalla, tiesin että minun täytyy hävittää tuo mattopuukon paketti sekä piilottaa veitsi johonkin ja koska takkini povitaskussa oli reikä  josta kaikki tavarat putoaa takin vuoren sisään, tarjosi tuo rikkinäinen tasku täydellisen piilopaikan menolipulleni. Myös ostoskuitille tulisi tehdä jotain, mutta unohdin sen housujeni taskuun sillä seurauksella että vaimoni sen sieltä myöhemmin löysi ja vaati tietää mitä olen tuolla mattopuukolla yrittänyt tehnyt ja missä se nyt on. Vaikka tuo mattopuukko on minulla edelleen vielä tänä päivänäkin, kerroin vaimolleni hävittäneeni sen heti ostamisen jälkeen.

Pääsin kuin pääsinkin osastolle takaisin ennen kuin määrätty aika olisi umpeutunut, ilmoittauduin hoitajalle kuten minua oli pyydetty samalla peläten että hoitaja tekee tarkistuksen ja löytää tuon mattopuukon takkini vuoren sisältä, onneksi näin ei käynyt ja heti huoneeseen päästyäni piilotinkin tuon kapistuksen reppuuni likaisten vaateiden sekaan. Siellä se saisi odottaa minua rauhassa ja tarvittaessa auttaa minut pois täältä.

Jotenkin tuo puukko ja kuuden juna saivat minut helpottuneeksi enkä tuntenut sitä tuskaa, joka vielä hetki sitten oli tukehduttaa minut.

15.huhtikuuta.2015

Tämäkin päivä alkoi kuin niin monet muutkin, kahvia ja kessua vielä pari kessua lisää sekä aamukokous. Tänään olisi miesten saunavuoro ja ilmoittauduin saunojaksi monien muiden miesten tapaan. Vaikka olen ollut täällä lataamossa kohta kaksi kuukautta, saunaan olen päässyt vain kerran tai pari. Ihan varmaa muistikuvaa minulla ei ole.

Olin pakannut pyyhkeen sekä pesuaineet kassiin ja odottelin päiväsalissa hoitajaa joka saattaisi meidät alakerrassa sijaitsevaan saunaan. Olin ehtinyt olemaan noin puolisen tuntia löylyttelemässä, kun kuulin kuinka nimeäni huudettiin pukuhuoneesta. Olin täysin varma että joku hoitajista on löytänyt tuon ostamani mattopuukon ja minut siirrettäisiin kerrosta ylemmäksi suljetulle osastolle. Hyvinkin pelästyneenä ja valmiiksi selityksen miettineenä astelin pukuhuoneeseen kohdatakseni tuon nimeäni kutsuvan mieshoitajan.

“ Puolituntia aikaa pakata tavarat, lähdet nyt Turkuun TYKS:in osastolle 715 odottamaan aivovammakuvauksia “

Hieman hämmästyneenä ja ilman kuivausta vaatteet päälle pukeneena lähdin kiireesti kohti huonettani. En ole varmaan koskaan niin vauhdikkaasti tavaroitani pakannut, kuin nyt koska minulle jäi vielä viisitoista minuuttia aikaa kunnes kyytini lähtisi.

Viimeiset halaukset vielä minua hoitaneille hoitajille ja lähdin saattajan kanssa kohti alhaalla odottavaa autoa joka minut Turkuun kuljettaisi. Soitin vaimolle matkan varrelta ja kerroin että minua ollaan siirtämässä tuonne TYKS:in osastolle, nyt vaimon ei enään tarvitsisi ajaa niin pitkiä matkoja luokseni ja kotilomat tuolla uudella osastolla olisi varmasti helpompi järjestää koska kotimme lähes näkyi tuolta sairaalan alueelta.

Luku 4

Poissaolevana hoidettu

Kello lähenteli jo iltapäivä viittä kun automme viimein pysähtyi kriisiosaston 715 pihaan, olin viimein päässyt perille. Jotenkin saapuminen TYKS:iin tuntui helpolta ja tilannetta kevensi tuttu kaupunki ja tutut maisemat joita sain myös tuolta uuden hoitopaikkani ikkunasta ihailla.

Tällä kertaa jouduin kahden hengen huoneeseen, josta ei sinänsä haittaa ollut koska huonekaverini ei juurikaan paikalla ollut ja jos sattui olemaan ei hän mitään puhunut. Ensivaikutelma osastosta oli positiivinen jo pelkästään sen johdosta, että osastolla oli oma parveke jossa oli tupakointipaikka eikä kessuttelulle oltu asetettu mitään aikarajaa, joten voin vaikka keskellä yötä käydä kessulla jos tarve niin vaatisi. Toinen mikä tuntui erilaiselta Harjavaltaan nähden oli potilaiden vähyys mikä teki osastosta hiljaisen. Joten keskittymiseni ei päässyt herpaantumaan ainakaan metelin johdosta.

Tapasin kyllä muutamia muitakin osaston potilaita, mutta sen enempää tuttavuutta en näin ensimmäisenä iltana jaksanut hieromaan, tuo lähes kahden kuukauden yhtäjaksoinen hoito Harjavallassa oli vienyt voimani ja lopuksi ajanut minut takaisin pimeyteen.

16.huhtikuuta.2015

Yö meni yllättävän hyvin, heräsin vain kerran ja käytyäni kessulla nukahdin pian uudestaan. Harmi että Harjavallassa moinen yöllinen kessuttelu oli kielletty ja valvotut yöt minuuttiviisarin pauketta kuunnellen olivat kuollettavan pitkiä. Aamu tuntui alkavan hyvin, eikä minun enään tarvinnut katsella kuplivaa päätä tämän osaston peileistä, joten sairastumisen pelkoa skitsofreniaan ei enään ollut. Ainoa huono puoli jonka keksin tästä osastosta oli se ettei potilaat saaneet keittää kahvia aamuisin, aamukahvia piti odottaa aina kello kahdeksaan saakka.

Aika pian aamupalan jälkeen sain tietää, että osaston lääkäri haluaisi tavata minut ja tehdä alustavan hoitosuunnitelman.

Mieleeni muistui heti edellisen lääkärin ehdotus masennuslääkkeen vaihdosta ja ajattelinkin että muistutan tätä uutta lääkäriä hänen virkaveljensä näkemyksestä. Nopean kessuttelun jälkeen meninkin istumaan valmiiksi osaston lääkärin oven viereen asetetuille penkeille ja kaverikseni sain tuon eilisen hoitajan joka minua oli vastaanottamassa, pienen kättelyn ja esittelyiden jälkeen sain tietää hänen kuuluvan hoitoryhmääni. Tuo uusi termi oli minulle täysin vieras ja kysyinkin vieressä istuvalta hoitajalta,

“ Täälläkö ei ole omahoitajaa ollenkaan? “

“ Ei, meillä on hoitotiimit. Vihreä, punainen, keltainen ja sininen, sinä kuulut punaiseen ryhmään, joten kaikki punaisen ryhmän hoitajat ovat käytettävissäsi jos vaan tarvitset jotain tai haluat keskustella. “

En tiedä tarkoittaako nuo värit jotain, mutta kuuluminen punaiseen ryhmään kuulostaa aika pahalta. Olemmeko me punaiset niitä ei toivoa paremmasta potilaita, no toivottavasti ne ovat vain värejä mitkä ei tarkoita mitään. Hetken keskustelun jälkeen lääkärin ovi avautui ja esiin asteli nuori mieslääkäri, sen verran minäkin lääketiedettä tunnen ettei kyseessä voinut olla erikoistunut lääkäri vaan korkeintaan erikoistuva ja tämä osoittautui piankin oikeaksi päätelmäksi.

Kättelyn yhteydessä lääkäri kertoi erikoistuvansa psykiatriaan ja olisi tästä eteen päin minun lääkäri. Minulla oli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta luja luotto tuohon valkotakkiseen ammattikuntaan, mutta joskus toivoisin heidän tutustuvan potilaiden tietoihin ennen kuin tapaavat heitä. Jouduin jälleen kerran toistamaan tuota samaa mantraa jota olen tässä viime kuukausina kyllästymiseen asti kurkkulaulanut. Nyt lisämausteeksi tuohon vanhaan tarinaan jouduin liittämään myös aikaisemmin tapaamani aivovamma lääkärin alustavan diagnoosin.

Sinänsä lyhyen tapaamisen päätteeksi sain sanotuksi tuon mielessä pyörineen masennuslääkkeen vaihdon ja perustelin jopa vaihtoa päätöksellä joka Harjavallassa annettiin. Tämä oli ilmeisen väärä puheenaihe, koska nykyinen masennuslääkkeeni oli tämän nuoren lääkärin mielestä riittävän tehokas ja hyvän vasteen omaava. Eipä hyvin alkanut tämäkään hoitojakso tällä osastolla.

Hieman pettyneenä jatkoin tutustumista tähän uuteen hoitopaikkaani, uskaltauduin jopa keskustelemaan myös muiden osaston potilaiden kanssa. Yllätyksekseni huomasin kuinka erilaisia kohtaloita muilla potilailla oli. Ennen kaikkea minut yllätti se avoimuus ja ystävällisyys jonka kanssa potilaat minun kanssani jakoivat. Vaikka olin aivan uusi potilas, ei minun tarvinnut ansaita luottamusta vaan jotenkin se vain oli valmiina. Pitkien ja välillä raskaiden keskusteluiden yhteydessä, alkoi minulle aukeamaan tämä kriisiosaston merkitys. Meillä kaikilla oli jokin kriisi taustalla jonka seurauksena kaikki kärsivät myös masennuksesta.

Minun kriisi oli tämä aivovamma ja mahdollinen niskavamma, harmi vain ettei niitä ennen masennukseen sairastumista osattu edes epäillä vaikka oireeni olivat kuin oppikirjasta. Olisi varmaan heti aluksi pitänyt hakeutua tänne hoitoon, jospa se olisi hoitoani nopeuttanut. Ehkä tällä pitkän tien kulkemisella on jokin tarkoitus, toivon ainakin niin, koska se on melkein saanut minut hengiltä.

Päivät tuntuivat kuluvan todella nopeaan, ehkä se johtui tämän osaston rytmistä ja siitä ettei minulla ollut ulkonaliikkumiskieltoa vaikka sainkin kouristuskohtauksia edelleen. Lääkitystäni oli muutettu siten etten saanut enään tuota vaaleanpunaista mansikanmakuista diapamia kouristuksen yhteydessä, itse asiassa kouristuksia ei enään lääkitty millään tavalla, ainoastaan päätäni turvattiin lisävahinkojen estämiseksi.

En ole enään jaksanut laskea noiden kouristusten määrää, lopetin niiden laskennan kun kolmekymmentä oli tullut täyteen. En jaksa enään murehtia koko asiaa, ainoa haitta niistä on se, että kehoni kaikki lihakset ovat olleet jumissa jo usean viikon ja liikkuminen aiheuttaa kipuja. Suurin ongelma varmasti tuosta lihasjäykkyydestä on se etten pysty enään kunnolla rentoutumaan ja sähköiskumaiset kivut kiusaavat minua päivittäin.

Olen pyytänyt hoitotiimiltäni lääkettä näihin kaikkiin kipuihin, mutta tarjolla on vain ollut buranaa ja panadolia, eli täsmälleen samaa jota olen jo useasti huonolla menestyksellä kokeillut. Toivon että lääkärini keksii jotain jolla saataisiin kivut kuriin.

27.huhtikuuta.2015

Tämä päivämäärä oli jännittänyt minua jo jonkin aikaa, tänään minulle tehdään aivovammakuvaukset, ensin vuorossa olisi pään ja niskan TT kuvaus täällä TYKS:ssä ja siitä kiireellä keskustassa olevaan pulssiin traktografiaan. Ensin kuitenkin aamupala ja hetken odotus jonka jälkeen täytyy valmistautua lähtemään.

Yksi hoitotiimini hoitajista olisi tarjoutunut saattajaksi, mutta päätin yksin lähteä jälleen kerran tämänkin kertaiselle matkalle. Jotenkin minun on helpompi liikkua kun saan yksin mennä ja hoitajan saattelemana minut tunnistettaisiin helposti potilaaksi, joku jopa voisi tunnistaa hoitajan ja tietää hänen olevan töissä psykiatrian osastolla. Pelkään varmaan hulluksi leimaantumista tai sitten olen jo valmiiksi hullu.

Kello kävi ja oli aika lähteä, vielä taksikortti hoitajien huoneesta ja epävarmoin askelin kohti A-sairaalan röntgeniä jossa ensimmäiset kuvaukset tehdään, matkaa tuon kriisiosaston ja röntgenin välissä ei ole kuin ehkä sata metriä, mutta kyllä tuossakin ajassa ehtii pari kessua polttelemaan. Jopa täällä näyttää olevan nuo tutun näköiset nakkikioskin luukut johon minäkin ilmoittaudun ja kerroin saapumisestani, siitä kohti odotusaulaa odottamaan nimenhuutoa. Minulla on vielä hyvin aikaa siirtyä pulssiin jos vaan kuvaukset tehdään ajallaan.

Pakarani alkoivat puutumaan tästä odotuksesta, pikainen vilkaisu kelloon kertoi kuvausten olevan myöhässä. Jos minut pian kutsutaan kuville, niin ehdin tästä viivytyksestä huolimatta. Vaan eipä kutsua kuulu, joten nyt on aika mennä tuonne nakkikioskin luukulle kysymään olenko mahdollisesti pian pääsemässä kuville, koska minun on pakko jo hetken päästä lähteä. Hoitaja tarrasi puhelimeen ja ilmeisesti soitti tuonne kuvaushuoneeseen kysyäkseen aikatauluista ja kertoakseen minun pian lähtevän toisiin tutkimuksiin.

Hetken puhelimessa keskustelun jälkeen luuri löysi paikkansa hoitajan pöydältä.

“ Viivytys on johtunut kuvausohjeista joita on pitänyt tiedustella aivovamma polilta, mutta nyt asia on kunnossa ja voit mennä kuvauksiin “ Hoitaja tiesi kertoa. Nopein askelin kohti kuvaushuoneen ovea joka jo näytti olevan auki, ennen kuin ehdin edes kunnolla huoneeseen kuului ääni jostain jota en nähnyt.

“ Ota takki pois ja voit käydä tuohon pedille makaamaan “

Tein niin kuin tuo näkymätön äänilähde oli kehoittanut ja vaakatasoon päästyäni viereeni ilmestyikin hoitaja jolle tuo kuulemani ääni kuului. Hetken asettelun jälkeen kuvaukset alkoivat, ensin pää sitten niska. Takki päälle ja nyt kiireesti pihalle, pikainen pyyntö taksin tilaamisesta vielä tuohon luukun takana työskentelevälle sihteerille ja ovista pihalle. Nyt on kiire, aikaa on enään kymmenen minuuttia jäljellä.

Onneksi aina on aikaa poltella yksi kessu taksia odotellessa ja kohtahan tuo pirssi jo pihalle kurvasikin. Hyppy etupenkille ja pyyntö pulssiin kiitos, toivoin mielessäni että kuskissa olisi kisahenkeä ja auto olisi jo kohta perillä. Viimein taksi pysähtyi, vielä olisi kolme minuuttia aikaa löytää tuo kuvauspaikka Kuskille vielä tuo taksikortti ja nyt reippaasti sisälle. Onneksi aulassa ei ollut jonoa ja sain kysyttyä infopisteeltä opastusta määränpäästäni, yllätyksekseni paikka sijaitsi tässä katutasossa ja ehtisin vielä hyvin tuolle osastolle.

En oikeastaan ehtinyt kuin laskea itseni istuma-asentoon kun nimeäni jo kutsuttiin. Päällysvaatteet pois ja taas kuvauspedille makaamaan, tämä kuvaus kestäisi liki tunnin joten nyt voin rentoutua vaikka kone pitääkin kovaa ääntä kuulokkeista huolimatta. Meinasin jopa nukahtaa kuvausten aikana, kiitos tämän raskaan päivän.

Viimein kaikki kuvaukset oli suoritettu ja oli aika lähteä takaisin osastolle, pyysin infopisteen hoitajaa soittamaan minulle taksin jota siirryin ulos odettelemaan. Tämä päivä oli kuluttanut kessujani niin paljon että minun täytyisi ennen osastolle menoa käydä vielä kaupassa täydennystä hakemassa, niinpä pyysinkin taksikuskia jättämään minut kyydistä sairaalan vieressä sijaitsevan kaupan pihaan. Niin vain tämäkin päivä kului kaikesta jännityksestä huolimatta vaikka seuraava jännitys jo kolkutti oven takana, jännitys siitä mitä kuvista löytyy.

Päivät kuluivat verkkaiseen tahtiin. Vaimoni kävi useasti vierailulla, jopa lapset olivat välillä hänen mukanaan vaikka varsinaista tapaamishuonetta tai tilaa tällä osastolla ei ollut, leikkipaikasta puhumattakaan. En tiedä mitä minulle oli tapahtunut tai tapahtumassa, mutta olin menettämässä kyvyn ilmaista tunteitani, onneksi minulla oli kamera puhelimessani jolla aloin ottamaan valokuvia, jotenkin sain vangittua niihin lukemattomiin kuviin kaikki ne tunteet ja ajatukset jotka suustani pihalle eivät suostuneet tulemaan.

Jotenkin tämä odotus ja epätietoisuus alkoi nakertamaan minua sisältä samalla tuoden mieleen ne kaikki synkät ja jo kertaalleen sisälleni piilottamat ajatukset. Varmasti osasyynä oli myös nämä oireet jotka kisailivat siitä kuka milloinkin saa olla hallitsevana ja vaikka pääkipua on kestänyt kohta puoli vuotta, tästä huolimatta uusia oireita ilmaantui minua kiusaamaan.

4.toukokuuta.2014

Tässä on viikon verran kulunut aikaa, kun kävin kuvauksissa enkä ole kuullut edelleenkään mitään vastauksia. Tämä odottaminen tekee minut hulluksi. Onneksi kanssa potilaat jaksavat tsempata ja antaa vertaistukea. Vaikka aamupäivä oli ollut raskas, niin ajattelin mennä nukkumaan päiväunia vasta lounaan jälkeen. Ateria syötynä ja parvekkeella käynnin jälkeen raahasin itseni huoneeseeni, en edes ehtinyt istumaan sängyn reunalle kun oveen koputettiin. Koputtaja oli osastonhoitaja joka kertoi että aivovammapolin lääkäri haluasi tulla tapaamaan minua vielä tänään, yritin tiedustella tarkempaa aikaa mutta vastaukseksi sain vain että iltapäivällä.

Vaikka päässäni viiraa eikä ajatuskaan oikein kunnolla toimi, tiesin tarkkaan mitä tuo lääkärin tapaaminen tarkoitti. Kuvista on löytynyt jotain ja lääkäri haluaa sen tulla itse kertomaan. Voi paska. Nyt olen virallisesti aivovammainen.

Nyt en todellakaan pysty ottamaan mitään päiväunia, jos erehdynkin laittamaan silmät kiinni niin ajatukset ottaa vallan eivätkä jätä minua rauhaan. Nyt on parempi vain pysyä hereillä ja keksiä jotain tekemistä mikä veisi ajatukset pois tuon osastonhoitajan kertomasta.

Aika tuntui hidastuvan vaikka yritin olla ajattelematta mitään, tunnit tuntuivat matelevan, lääkäriä vaan ei kuulunut. Päivä vaihtui iltaan ja ilta aamuun, vaikka valvoin lähen koko yön ei vain lääkäriä kuulunut. Taisin käydä liki viisi tai kuusi kertaa kessullakin yön aikana, mutta eipä tuostakaan apua nukkumiseen ollut, joten viimeisen kessun jälkeen päätin olla menemättä enään huoneeseen ja ajattelin jatkaa aamun odottamista päiväsalissa. Aamulääkkeen jaossa kysyin hoitajalta josko neurologi tänään saapauisi, mutta sain vastaukseksi, että hänellä on koulutuspäivä ja tuskin hänen asiansa niin tärkeä on ettetkö voisi odottaa torstaihin jolloin olisi ylilääkärin kierros ja siellä nuo kuvauksen tulokset sinulle kyllä sanotaan.

Jos nuo hoitajan sanat asian vähäpätöisyydestä ja torstaihin saakka odottamisesta oli tarkoitettu joten lohdutukseksi, niin metsään kyllä meni.

7. Toukokuuta.2015

Tänään se sitten ratkeaisi mitä kuvauksista on löytynyt. Istuttuani lähes koko päivän tuolla päiväsalissa ja ainoa järkevä tekeminen oli tuijottaminen tyhjyyteen, jotenkin kuulin kuinka oviaukossa seisova hoitaja kutsui minua sanoen että ylilääkäri ottaa sinut nyt vastaan.

Kävelin tuota kapeaa käytävää pitkin osaston lääkärin huoneeseen jossa ylilääkärin lisäksi taisi olla ainakin kolme eri henkilöä. En muista mitään alkuhöpinöistä, mutta tuo lause jonka ylilääkäri päästi suustansa kaikui vielä pitkään päässäni, aivan kuin ostoslistaa lukien tokaisi tuo ylin olento tuolla osastolla: Sinulla on aivovamma joka ylittää 2,5 jotain sekä useampi pullistuma niskassa sekä useita muita välilevyalentumia.

Lopuksi hän kysyi vielä, että onko minulla jotain kysyttävää, voiko tyhmenpää kysymystä esittää henkilölle jolla todetaan vaikea aivovamma ja useita kaularangan vaurioita. Totta helvetissä mulla on miljoonia kysymyksiä, mutta miten ihmeessä saisin ne tuon uutisen jälkeen suustani pihalle.

Viimein sain sanotuksi, että minun olisi varmaan hyvä keskustella jonkin ammattilaisen kanssa tästä tilanteestani, mutta yllätykseksi tuo ylin osaston olento tokaisi.

“ Meillä ei ole tarjota psykologin palveluita, täällä työskentelee vain tutkijoita jotka eivät ota potilaita vastaan “

Leukani loksahti auki enkä saanut enään pientä pihaustakaan suustani, mitä ihmettä nämä tutkijat tutkii jos he eivät tapaa potilaita, nurkissa vilistäviä luteitako?

Tämäkö on yliopistollista hoitoa? Kerrotte ihmiselle , että hän elää lopun elämäänsä vakavan vamman kanssa, mutta ette edes vaivaudu antamaan henkistä tai ammatillista apua vamman hyväksyntää, sen sijaan sain useaan kertaan kuulla hoitajilta ja lääkäreiltä " mä tiedän miltä susta tuntuu" tuo lause räjäytti viimein koko pakan ja ajoi minut todella syviin vesiin.

Koska en osaa muodostaa järkeviä lauseita suustani, mutta tunteeni ja ajatukseni pystyn kyllä paperille kirjoittamaan, niinpä kirjoitin osaston ilmoitustaululle seuraavanlaisen ilmoituksen.

Hyvät osaston 715 henkilökunta ja lääkärit, älkää vittu tulko sanomaan että ymmärrätte jos ette ole itse kokeneet aivovammaa ja sen oireita, teillä ei ole hajuakaan eikä pienintäkään käsitystä mitä tämä on, miltä tuntuu herätä aamulla kun toivoo että tää kaikki on vain painajaista. Mä elän sellaisessa maailmassa jota kukaan muu ei ole elänyt, mä kuulen sellaisia asioita joita teistä kukaan ei ole koskaan kuullut, mä tunnen ja joudun elämään joka päivä sellaisten oireiden kanssa jota ette osaa edes kuvitella.

Miltä tuntuisi elää joka päivä kuin pienessä kännissä, tai että tuntuu kuin olisin hakannut päätä seinään viimeiset 7kk, miltä tuntuisi kun ei pysty suunnittelemaan kuin yhden asian kerrallaan, miltä tuntuisi jos teitä huimaisi 24h päivässä, että teiltä olisi viety kaikki muut tunteet ja jätetty vain suru ja viha, ette pystyisi katsomaan toista silmiin kun puhutte koska joutuisitte miettimään sanoja että saisitte muodostettua järkevän lauseen, koko kehonne tärisisi koko ajan, näkisitte kaksoiskuvia, ette erota kumpi on oikea ja kumpi vasen jalka ja yrittäisitte kävellä, eläisitte ilman hienomotoriikkaa, ette muistaisi mitään, ette edes välillä omien lasten nimiä, päätä kääntäessä saisitte kehoon sähköiskuja, saisitte lääkkeistä kouristuksia, teitä ei voitaisi lääkitä kipulääkkeillä jotka vaikuttaa keskushermostoon. Minä elän näiden ja monien muiden oireiden kanssa joka päivä.

Älkää sanoko että ymmärrätte.

Jostain syystä kyseinen kirjoitus poistettiin näkyviltä ja minusta tuli osaston hankalin potilas jonka kaikki oireet ovat toiminnallisia siitäkin huolimatta vaikka virallinen niska ja aivovamma diagnoosi on jo annettu.

Olin nyt ollut liki kolme kuukautta yhtäjaksoisessa psykiatrisessa hoidossa eikä olotilani ole yhtään parantunut, toki selityksen niille kaikille oireille olen saanut, oireille jotka jo vuoden verran on minua kiusanneet. Sen sijaan tämän talon kallonkutistus ei ole kohdallani toiminut odotetusti, sen sijaan olen vajonnut alemmas kuin pitkään aikaan.

Päivämäärät alkoivat hämärtymään ja viikot vaihtuivat huomaamatta, taisi olla tiistai päivä, koska tuona päivänä minulla on normaalisti lääkärin tapaaminen. Olin jo valmiiksi pyhää vihaa täynnä tätä hoitamattomuutta ja päätin avautua asiasta tuolle erikoistuvalle valkotakkiselle. Siinä minä taas istuin lääkärin oven takana käytävällä ja odottelin täristen vuoroani, ahdistus ja epätietoisuus tulevasta oli saanut minut valtaansa, nakertaen sieluani pala palalta.

Hetken käytävällä lattiaa tuijottaneena, viereeni istahti mieshoitaja joka kuului tähän osaamattomien hoitotiimiin johon minut oli potilaaksi sijoitettu. Kohta tuo valkotakkinen mikälie avasi ovensa kutsuvasti, minä edellä ja hoitaja takana seuraten astuimme tuonne arvausten valtakuntaan. Ilmeisesti myös lääkäri oli saanut lukea kirjoitukseni, koska aloitti keskustelun.

“ En tiedä miltä susta tuntuu “

Voisiko olla aika vaikka kysyä sitä miltä musta tuntuu? Kumma juttu ettei teitä ketään ole kiinnostanut miltä musta tuntuu. Kerrotte vaan tietävänne.

Selvästi vastaukseni osui arkaan paikkaan, koska lääkäri korjasi istuma-asentoaan ryhdikkäämmäksi ja vähän vaivautuneena jatkoi.

“ Voisimme kokeilla siihen pääkipuun Lyrigaa “

Entäs nämä masennuslääkkeet? Ne piti vaihtaa jo aikoja sitten, enkä suostu enään syömään niitä. Jos vaan yritätte vielä aamulla mulle niitä syöttää niin kaadan ne roskiin.

“ No täytyy varmaan puhua niistä ylilääkärin kanssa “

Ehkä kannattaa, muuten loppuu lääkkeen syönti. Alkaa pikkuhiljaa vituttamaan tämä niin sanottu hoito, kukaan ei ole vaivautunut tulemaan kysymään miltä musta tuntuu, ette edes vaivaudu tarjoamaan mitään keskusteluapua vaikka kerroitte että olen vammautunut loppuelämäkseni. Mitään muuta ette osaa tehdä kuin sanoa vaan. Mä tiedän miltä susta tuntuu. Paskat te mitään tiedätte, te olette pelkkiä sätkynukkeja mitä herra ylilääkäri yläkerrasta ohjailee, eikä teistä kukaan uskalla edes kyseenalaistamaan tätä surkeaa hoidon tasoa.

“ Nyt sun täytyy rauhoittua tai joudumme miettimään toisia vaihtoehtoja hoidollesi “

Ai pakkohoidollako uhkailette, en minä nyt niin tyhmä ole ettenkö tietäisi mitkä kriteerit pitäisi täyttyä jotta saisitte M1 lähetteen tehtyä. Vittu teidän kanssanne, nostakaa vaan kädet pystyyn kun ammattitaito loppuu.

Nousin tuolista ja poistuin tuon tohtorin huoneesta sanomatta enään sanaakaan. Pian tuo huoneessa ollut hoitaja tuli perääni ja sanoi.

“ Lääkäri määräsi sinulle 50mg opamoxsia jotta rauhoittuisit. “

Sen te kyllä osaatte, helppoa hoitoa kun potilaat ylilääkitään, yritätte vaan hiljentää minut.

Marssin hoitajan perässä lääkehuoneeseen ottamaan tuon rauhoittavan, saanpa ainakin nukuttua tuon annoksen jälkeen.

Nopeasti vielä kessulle ja sitten sänkyyn ennen kuin lääke alkaa kunnolla vaikuttamaan.

Kello oli jo lähes kuusi iltapäivällä kun seuraavan kerran silmäni auki sain. Tämän kokoisilla annoksilla minusta tulee vielä narkki.

Päivät kuluivat kuin usvassa ja aina kun erehdyin avaamaan suuni, hiljennettiin minut välittömästä tuolla norsunkin kaatavalla opamox annoksella.

Kaikista vastoinkäymisistä ja turhautumisesta johtuen, masennukseni alkoi todenteolla pahentumaan.

Viimeinen naula arkkuuni oli osaston lääkärin ilmoitus ettei minun aivovammaani hoideta täällä, mehän olemme psykiatrinen osasto. Olisin halunnut ottaa tuon metrin mittaisen ukko ylijumalan puristusotteeseen ja kääntää hänet kesäaikaan mutta tyydyin huutamaan tuolle velholle, että enhän minä heiltä aivovamman parantamista odotakaan vaan saavani terapia-apua aivovamman hyväksymiseen, sitä kun minulle ei tuolla osastolla koskaan tarjottu, niin kuin ei mitään muutakaan masennuksen ja ahdistuksen hoitoa kuin pelkkä lääkitys.

Taas oli tuo masennustestin aika jossa ilmoitin itsetuhoisuuteni olevan todellinen, kukaan ei kuitenkaan puuttunut tai edes ottanut vakavissaan tuota ilmoitustani. Mittani oli tullut täyteen.

Pyysin hoitajaa varaamaan minulle ajan ylilääkärille, koska en kokenut saavani tilanteeni vaatimaa hoitoa, niinpä pyysin ylilääkäriä tekemään minulle lähetteen Harjavallan sairaalaan, koska siellä tunsin että minua hoidetaan ja asiani otetaan vakavasti.

Tapaaminen ylilääkärin kanssa järjestyi seuraavalle viikolle ja mukaan tapaamiseen tuli myös vaimoni. Pyysin lääkäriltä hoitosuunnitelmaani jotta olisin voinut katsoa mikä on ollut minun hoidon tavoite, tätä suunnitelmaa ei kuitenkaan ollut edes olemassa, tai kuten lääkäri asian ilmoitti (hoitosuunnitelmaa on muutettu ja sitä ei olla ehditty vielä kirjoittaa).

Vaimoni kysyi myös lääkäriltä miten he ovat reagoineet minun kohonneeseen itsetuhoisuuteen, saamatta tähän vastausta.

Tässä kohtaa kerroin itse lääkärille että olen merkinnyt tähän masennustestiin tappavani itseni, mutta ilmeisesti teitä ei todellakaan kiinnosta, mutta uskon vakaasti että joku lämmittää saunaa näillä arvottomilla kaavakkeilla.

Olin ollut tuolla kadotettujen ja unohdettujen ihmisten kriisiosastolla kolme kuukautta saamatta hoitoa mihinkään ja lopuksi masennukseni oli uudelleen syventynyt vaikeaksi. Huonon hoidon seurauksena olin jälleen riistämässä henkeä itseltäni, onneksi vaimoni oli valppaana ja vei minut TYKS:in päivystykseen josta minut siirrettiin suoraan Kupittaan A2 osastolle.

Tätä ennen olimme kuulemma käyneet Harjavallassa mutta tästä matkasta en muista mitään. Vaimoni kertoi myöhemmin että Harjavallassa oli kesäsulut ja toivomaani terapiaa ei olisi voitu siellä sillä hetkellä järjestää.

Suljetun osaston parantava vaikutus

Nukuttuani muutaman vuorokauden lähes yhtäjaksoisesti tuossa isossa vaaleassa huoneessa jonka katto tuntui ulottuvan ylemmäksi kuin missä ihminen on ikinä käynyt, aivan kuin muodostaen suunnattoman suuren tilan johon sain tuon kaiken kuran oksentaa jonka olin harteilleni matkanvarrella kasannut.

Sain poimittua tuosta sotkusta ne muutamat onnen rippeet jotka saivat minut yrittämään vielä kerran paluuta elämään.

17. Heinäkuuta

Vietettyäni viikon Kupittaan A2 osastolla turvassa joltain mitä en edes tiedä olevan olemassa, mutta päästyäni sitä kuitenkin piiloon Pauli Hanhiniemen musiikin taakse, ymmärsin että tuo kulunut viikko oli minun tapani hyväksyä tilanteeni ja aloittaa yhteistyö näiden vammojen kanssa jotka elämääni ovat pyytämättä saapuneet sekä ovat nyt osa perhettäni.

Olin kuin rampa toukka joka viime vuoden marraskuussa alkoi horrostamaan ja nyt usean kuukauden jälkeen kuoriutui kotilostaan aloittaakseen uuden elämän.

Suurin ja pelottavin haaste oli esitellä uusi minäni vaimolleni ja lapsille, jotka tästä kaikesta ovat kohtuuttomasti joutuneet kärsimään, mutta silti rinnallani seisseet ilman että olin sitä itse edes huomannut.

Oli kulunut lähes tasan viisi kuukautta siitä hetkestä kun yhtäjaksoinen sairaalahoitoni alkoi ja nyt minun oli palattava takaisin siviilielämään, tuohon yhteiskuntaan jossa tietyt normit ja käyttäytymismallit olivat vain muisto menneestä.

Pelkäsin miten ympäristö tulisi suhtautumaan minuun? Miten selittäisin oudon käytökseni? Yrittäisinkö olla välittämättä ihmisten tuijotuksista ja sormella osoittelusta, kun kaadun enkä meinaa päästä ylös?

28. Heinäkuuta

Päivät kuluivat hitaasti, olin lähinnä harjoitellut perhe-elämää ja yrittänyt muistaa ottaa lääkkeet ajallaan.

Olin hyvin epätietoinen tulevasta, koska kuntoutukset alkaisivat? Mitä tutkimuksia vielä tehtäisiin? Missä avohoito järjestettäisiin?

Edes vaimoni ei tiennyt vastauksia näihin kysymyksiin, sitä häneltä useaan kertaan kysyneenä ja yhtä useaan kertaan vastauken saaneena viimeinkin sen ymmärsin.

Aivain kuin kysymyksen kuulleena aivovammapolin lääkärini soitti heti kesälomiltaan palattuaan ja kysyi kuulumisia, sekä kysyäkseen pääsenkö heti huomenna neuro-psykologisiin tutkimuksiin?

Vaikka tutkimukset tulivat hyvin lyhyellä varoitusajalla ei mieleeni tullut missään tapauksessa kieltäytyä niistä.

Vaikka moni asia on matkan varrella mennyt pieleen, niin olen siitä huolimatta todella onnekkaassa asemassa että olen päässyt aivovammapolin potilaaksi.

Viimeinen luku

Vaikka matkani oli kivinen ja täynnä risteyksiä niin löysin kuin löysinkin perille saakka, mutta en suinkaan yksin. Haluankin kiittää niitä lukemattomia oppaita jotka minut hengissä maaliin saattoivat.

Kiitos:

Vaimoni sekä lapset

Mummi ja Ukki

Pekka

Timo

Timo Jr

Ann-Marie

Maria

Pauli Hanhiniemi

TYKS:n päivystys

A2 Henkilökunta

Seppo

Neutera

Fysio Kinetic

Sekä monet muut.

Erityis kiitos:

Omahoitajalleni Marille